Huijasin itselleni tämänkin työn

Emmi-Liia Sjöholm

Ystäväni mies kysyi syyskuun alussa kiinnostaisiko minua suunnitella hänelle käyntikortti. Tietysti, ajattelin heti, sillä pidän visuaalisista töistä. Olin itse asiassa sanonut kaverilleni, että haluaisin päästä tekemään niitä enemmän, vaikkei minulla alan koulutusta olekaan.

Hyvää fiilistä kesti viisi minuuttia. Sitten aloin panikoida. Ei helvetti. Enhän minä ole graafinen suunnittelija! Mihin olen taas lupautunut. Kortista tulee varmasti ihan paska.

Aloin luonnostella ideoitani muistikirjaan, sitten InDesigniin. Se oli tullut tutuksi ammattikorkeakoulussa, kun taitoin opiskelijalehteä useamman kuukauden ajan. Mutta täytyy nyt muistaa, että eihän minulla oikeasti mitään taitoja ole!

Kortti alkoi hiljalleen valmistua, mutta minä viilasin ja viilasin. Siirtelin miehen nimeä kaksi pikseliä ylöspäin, sitten kolme alas. Kainalot kostuivat koko ajan enemmän ja mietin, että järki lähtee. Tuntiliksani tippui tasaisesti euron kerrallaan, kun hinkkasin ja pelkäsin. Ihan varmasti joku hoksaa, että tämän käyntikortin suunnitteli amatööri. AI KAMALA.

Tätä kutsutaan huijarisyndroomaksi tai nykykielellä oikeastaan vain huijari-ilmiöksi. Psykologi Tiina Ekman kirjoitti aiheesta kirjan Huijarisyndrooma – Miksi en usko itseeni (vaikka olen oikeasti hyvä), joka ilmestyi alkuvuonna Minerva Kustannukselta.

Huijarilla on ajatusvääristymä, jonka vuoksi hän uskoo, että saamansa menestys työelämässä on vain onnenkantamoista. Huijari pelkää – tai suorastaan odottaa –  että paljastuu olevansa taitamaton ja tyhmä.

Itseäni pelko paljastumisesta vaivaa eniten silloin, kun teen jotain uutta ja aiemmasta työstäni poikkeavaa. Kun sain kustannussopimuksen ja aloin kirjoittaa ensimmäistä ruokakirjaani, ryhdyin miettimään, mitä muut minusta ajattelisivat. Koska en ole koulutukseltani kokki tai kotitalousopettaja, reseptini eivät välttämättä noudata oikeita valmistusperiaatteita. Naljailisiko joku siitä? Päätin ottaa kirjan kuvat itse, vaikken ole valokuvaaja. Viis siitä, että olen harrastanut valokuvausta teinistä saakka. Mitä, jos tekisin jonkin suuren virheen ja kuvista tulisi painossa rumia.

Kun juttelen asiasta ystävieni kanssa, huomaan, että meitä Huijareita on kaikkialla. Jopa kollega, jota pidän yhtenä alan parhaista, pelkää kuplan puhkeavan jonain päivänä. ”Sitten kaikki saa tietää.”

Tietää mitä? Että hän tekee täysiä työpäiviä ja ideoi jumalattoman kiinnostavaa sisältöä maamme ykkösmediaan?

Alan miettiä entisiä pomojani. Lähes kaikki ovat kertoneet päässeensä huipulle ”ihan sattumalta”. Jotenkin vaikea kuvitella, että jokainen päätoimittaja olisi kivunnut pallilleen muiden maanittelemana tai vahingossa. Etenkin, jos olisivat olleet huonoja työssään.

Ekmanin mukaan osa käytöksestämme selittyy suomalaisella vaatimattomuudella ja tavallamme vähätellä tekemisiämme. ”No enhän mä nyt muuta kuin vähän auttanut, Noora teki suurimman osan.” Mutta käytös on oikeasti myös tyypillistä korostuneen vaatimatonta Huijaria.

Huijareilla onkin erilaisia toimintamalleja. Esimerkiksi työnarkomaani kokee, että saa hyviä tuloksia vain koska ponnisteli hellittämättä ja pääsi jälleen kerran pälkähästä, kun kukaan ei tajunnut hänen osaamattomuuttaan. Häpeä ja epäonnistumisen pelko ajavat väsynyttä Huijaria eteenpäin elämässä.

Hurmuri puolestaan on huippusuorittaja, sosiaalinen ja viehättävä tyyppi, joka uskoo pärjäävänsä vain, koska osaa miellyttää muita.

Sitten on taikauskolta kuulostava lähipiiriäni vaivaava maaginen ajattelu. Ekmanin mukaan on varsin yleistä tehdä jotain, jotta pahoja asioita ei tapahtuisi. Eli ajattelee pahinta, jotta ei sitten pety. Tällaisilla Huijareilla esiintyy rituaalinomaista huolehtimista ja murehtimista, että epäonnistuminen tulee väistämättä, elleivät he toimi tai ajattele tietyllä tavalla. He eivät uskalla poiketa huolehtimisrituaalista, koska silloin he ainakin epäonnistuvat, Ekman kirjoittaa.

Eräs ystäväni juuri valitteli, miten ihmeessä hän myisi itsensä uuteen työpaikkaan, kun ei osaa mitään. Hänellä ei ole omasta mielestään erityistaitoa. Kuten hän itseään kuvaili: ”Jotenkin oon vähän tällainen ressukka vässykkä, tosi anti-uratykki.”

Hetkinen! Ystäväni on ollut yli vuosikymmenen samassa menestyneessä firmassa töissä, muttei usko omiin kykyihinsä yhtään. Hän murehtii jo jäävänsä työttömäksi, vaikkei vielä edes tiedä, mikä tilanne yrityksessä on äitiyslomalta palattuaan.

Eikä kaikkien todellakaan tarvitse olla uratykkejä. Siitä Ekman puhui vieraillessaan Ylen Roman Schatzin Maamme-kirja -podcastissa. Huijari-ilmiö on lisääntynyt käsi kädessä laaja-alaisuuden ilmiön kanssa. Nykyään pitäisi olla kaikessa hyvä ja työpaikkailmoitukset saavat haukkomaan henkeä. Ennen riitti yksi taito: että oli hyvä sihteeri, hyvä esimies, hyvä kirjoittaja. Nykyään pitäisi hallita koodaus, videokuvaus, olla järjestelmällinen ja markkinoidakin omaa työtään sujuvasti.

Lähipiiriä tarkastellessani tuntuu siltä, että huijari-ilmiö vaivaa vain naisia, mutta Ekmanin kirjassa kerrotaan, että amerikkalaistutkimuksen mukaan Huijareita on myös miehissä. He vain usein saavat purettua mietteitään ystäville. Oireita saattaakin helpottaa se, että tunnistaa huijariajattelun. ”Parantuminen” voi kuitenkin viedä koko elämän.

Itse olen tullut huijariajattelustani hyvinkin tietoiseksi. Minä olen niitä Huijareita, jotka jättävät helposti asiat viime tippaan, koska haluavat lykätä jännittävän asian aloittamista. Tästä olen nyt tietoisesti opetellut pois.

Opintojani vastaavassa toimittajan työssä jännitys on helpottanut vuosien myötä, mutta viime kuukausina olen tajunnut hakeutuvani nykyään vain niihin hommiin, jotka tiedän osaavani. Olen päätynyt kirjoittamaan melko geneeristä tekstiä, jotta en joutuisi epämukavuusalueelle. Pitkän aikaa syntyi lähinnä juttuja ripsiväreistä, niitä yhtään väheksymättä. Mutta minä osaan sen homman vaikka unissani. Kaukana ovat ne ajat, kun lähdin aamulla Helsingin Sanomien toimitukseen, enkä tiennyt mitä päivä toisi tullessaan. Haastattelisinko poliitikkoja vai laamoja (olen oikeasti tehnyt kumpaakin). Silloin tunsin usein olevani lirissä ja välillä googlailin paniikissa päättäjien nimiä työpisteelläni, mutta opinpahan joka päivä uutta. Eikä koskaan jäänyt seuraavan päivän lehti tulematta, vaikka vastasin iltavuorossa koko osaston sivujen valmistumisesta.

Huijari kamppailee piiloutumisen ja näkymisen välillä. Minullakin on ollut tapana hakeutua ennemmin näkymättömäksi kuin näkyväksi. Toisen kirjan kirjoitettuani ilmoitin kustantajalleni, etten enää anna televisiohaastatteluja, koska se oli ollut minusta aiemmin aivan kamalaa. Pahimmillaan jännitys tuntuu koko kropassa ja ennen tv-kuvauksia minua oksetti ja hikoilutti.

Tänä syksynä käyntikorttiprojekti ei ole ollut ainoa jännityksen aihe. Mietin myös uskaltaisinko alkaa kirjoittaa Uuteen Muusaan. Saappaat tuntuivat isoilta ja sivusto oli minulle lukijana rakas. Osaisinko? Mitä muut lukijat ajattelisivat minusta?

Vielä ei ole uusi vuosi, eikä aika tehdä lupauksia, mutta otin varaslähdön. Lupasin itselleni, että tästä lähin teen vain töitä, jotka kehittävät minua. Haluan kirjoittaa siitä, mikä inspiroi, koska tiedän sellaisten tekstien myös liikuttavan muita. Aion pukeutua työpäivinä useammin näyttävään punaiseen sekä henkisesti että Elinan ansiosta myös ihan konkreettisesti ja tulla näkyvämmäksi.

Vain siten pääsen sinne, mistä haluan itseni tulevaisuudessa urallani löytää.

Haluatko tietää, miten huijari-ilmiö syntyy tai miten asiaa voi käsitellä? Tiina Ekmanin kirja Huijarisynrooma on myynnissä e-kirjana esimerkiksi Adlibriksessä.
Et tosiaan ole yksin ajatuksinesi. Lue myös Eevan aiempi juttu “Eniten hävettää häpeä”.
Perfektionismista voi opetella eroon. Lue Eevan aiempi juttu “Tervetuloa helvettiin”.

 

Teksti: Emmi-Liia Sjöholm
Kuvat: Pikku-Niku ja Emmi-Liia Sjöholm
Copyright © 2017 2017. All rights reserved.
Proudly powered by 2017. Theme 2017 made by FitWP.