Kun vehnä hiipi takaisin lautaselleni

Emmi-Liia Sjöholm

Paketti pikanuudeleita, pizzaa, suklaacroissant, pastaa. Olen tämän jutun kirjoituspäivänä syönyt enemmän vehnää kuin kahdeksan viime vuoden aikana yhteensä.

Aloitin gluteenittoman dieetin vuonna 2009, kun etsin vastauksia vatsakipuihini. Siihen saakka olin vannoutunut P-ruokavalion fani: pizzalla, pastalla ja pakastepelmeneillä pääsee pitkälle. Panin kertaheitolla elämäntyylini uusiksi. Aloin syödä paljon kasviksia ja jätin alkuun käytännössä kaikki hiilihydraatit pois ruokavaliostani. Ensimmäinen viherpirtelöni oli katastrofi. Tyhjensin blenderiin jääkaapin jämät eli kurkun, jäävuorisalaatin ja rukolan. Tuotos olisi voinut makunsa puolesta olla suoraan ruohonleikkurista peräisin.

Vatsani voi paremmin, itse asiassa ensimmäistä kertaa vuosiin se voi loistavasti, joten viljaton elämä jatkui. Ruokavalion yleistyttyä kauppojen hyllyille alkoi ilmaantua yhä enemmän gluteenittomia tuotteita. Tattarista ja riisistä tehtyä pastaa, pullia ja kauraleipiä – jopa sitä kauan kaipaamaani pizzaa. Gluteenittomia reseptejä oli netti pullollaan ja minäkin aloitin blogin gluteenittoman kokkailun ympärille. Kirjoitin aiheesta jopa kirjan, joka löytyy tuhansien suomalaisten hyllystä.

Sitten tulin raskaaksi ja vehnä hiipi takaisin lautaselleni.

Raskaana ruokavalioon tulee läjä uusia sääntöjä. Ei saa syödä raakaa kalaa (hyvästi sushilounaat, nyyh). Osa juustoista muuttuu vaarallisiksi. Salmiakki voi aiheuttaa sikiölle adhd:ta. Omiin periaatteisiini yhdistettynä syömisestä alkoi tulla hankalaa. Huomasin myös ajattelevani ruokaa aivan jatkuvasti. Mietin, mitä voisin (ja en voisi) syödä ja haaveilin siitä, mitä saisin seuraavaksi syödä. Se ei tuntunut terveeltä.

Kun minun tarpeeksi monta kertaa teki mieli hampurilaista, päätin syödä sellaisen. Söin toisen. Kolmatta burgeria mutustaessani mietin, mitä tapahtuisi, jos joku kirjani lukija näkisi minut mäkkärin tuplajuusto kädessä. Tuntui siltä kuin eläisin kaksoiselämää. Terveysintoilija päivisin, vehnäsyöppö öisin.

Vatsani ei kuitenkiaan tuntunut reagoivan vehnään mitenkään. En enää löytänyt hyviä syitä vältellä gluteenia. Pikkulapsiarjessa simppeli kokkaus vailla suuria sääntöjä tuntui myös ihanan helpolta.

Kaikki eivät tietenkään voi valita vehnää (tai ohraa tai ruista). Kun gluteenittomuudesta tuli muutama vuosi sitten suuri trendi-ilmiö, osa keliaakikkoystävistäni tuohtui. He olivat sitä mieltä, että meidän “hupigluteenittomien” vuoksi ravintolat eivät ymmärrä kyseessä olevan vakavasti otettava sairaus. Mitä useampi on gluteeniton vain siihen saakka, kun ihana jälkiruoka kannetaan pöytään, sitä vaikeampi tarjoilijoiden on ymmärtää, että kaikki eivät voi syödä yhtään vehnää. Siis murustakaan.

Todistin kerran itsekin vastaavan tilanteen. Olin kahdenkymmenen hengen työporukalla syömässä ja neljä meistä valitsi gluteenittoman menun. Jo ensimmäinen alkupala meni kuitenkin sekaisin ja ihokeliakiaa sairastava kollegani sai seuraavana päivänä kipeät rakkulat kasvoihinsa ravintolan erehdyksen vuoksi. Henkilökunta tuli kertomaan, että annoksessa oli vain neljä prosenttia vehnää, mikä ei paljoa lohduttanut. Vaikea kuvitella, että ambulanssin paareilla makaavalle pähkinäallergiselle kukaan sanoisi, että sori sori, mutta onneksi annoksesi oli vain 3-prosenttisesti hengenvaarallinen!

Ehkä juuri trendikkään leiman vuoksi minullekin on vuosien saatossa naureskeltu, että niin siis onkos sulla edes todettu keliakiaa. Ei ole. Se ei silti poista sitä faktaa, että koin voivani paremmin ilman gluteenia.

Nyt kuitenkin näyttää siltä, että voin parhaiten, kun syön rennolla otteella. Vuosien tauon jälkeen hullaannuin hetkellisesti niin, että lautasmallini näyttää yhdeltä isolta donitsilta. Mutta alkuinnostuksen jälkeen uskon löytäväni balanssin. Sopivasti pullaa, viherpirtelöä ja niitä gluteenittomia lempireseptejäni. Esimerkiksi kehittelemäni bataattiburgeri tulee aina säilyttämään asemansa keittiöni ylpeyden aiheena. Sama balanssi tuntuu vallitsevan myös lukijoiden keskuudessa. Kysyimme Instagramin Storiesissa torstaina kumpi kiinnostaa enemmän, vehnä vai viherpirtelö, ja vastaukset menivät aikalailla tasan.

Trendeissä vallalla tuntuu vihdoin olevan ruokailun rentous. R A K A S T A N sitä. Samalla, kun vehnä on palannut ainakin osittain lautaselleni, kaapistani ovat kadonneet kaikki pulverit ja superfoodit (okei viherjauhetta käytän edelleen, mutta lähinnä laiskuussyistä). Ennen minulla tuntui olevan jauheita ja rohtoja joka vaivaan. Nyt kiinalaisten goji-marjojen sijaan tuntuu tosi hyvältä syödä kotimaisia mustikoita ja proteiinijauheen tilalla ihan ehta kananmuna. Ympärilläni tunnutaan ihan yleisestikin puhuttavan paljon vähemmän superruoasta kuin ennen. Somen perusteella suurimmat kiksit saadaan sienimetsällä tai naapurileipomossa – ei msm-jauhepäissään.

Ehkä syy uuteen ruokavaliooni onkin yksinkertaisuuden toive. On ihanaa, jos kokkaus onnistuu muutamalla raaka-aineella – parhaimmillaan niillä, jotka ovat käytössä useita kertoja viikossa. Tuntuu typerältä jemmata kuukausia jotain tiikeripähkinäjauhoa (jep, löytyy keittiöstämme), jolle keksin käyttöä kerran vuodessa.

On myös luksusta tilata ravintolassa sitä, mitä listalta valmiina löytyy. Joskus se on gluteeniton matcha-vohveli, toisinaan amerikkalainen pannukakku pekonihöystöllä. Kaikille se ei ole mahdollista, mutta minä nautin tästä nyt, kun voin.

Himoitsetko lautasellesi vain kaikkea hyvää? Lue Jennan juttu “Syön pelkästään herkkuja”

Lämmikettä syyspäiviin? Testaa Eevan pastaohje “Sopivasti tuju: Chorizo-paprikapasta”

Kaipaatko kuitenkin gluteenittomia reseptejä? Emmi-Liian Viljaton kattaus löytyy esimerkiksi Adlibriksestä.

Teksti: Emmi-Liia Sjöholm
Kuvat: Emmi-Liia Sjöholm (kirjasta Viljaton kattaus) ja Eeva Kolu
Copyright © 2017 2017. All rights reserved.
Proudly powered by 2017. Theme 2017 made by FitWP.