Nyt riittää nostalgia

Eeva Kolu

Olen aina ollut nostalgikko. Siitä asti kun opin lukemaan ja katsomaan elokuvia, olen haikaillut menneisiin maailmoihin.

Yleensä innostuin yhdestä aikakaudesta kerrallaan. Kuudennella luokalla luin kaiken löytämäni Lontoon punk-vuosista, ostin maiharit ja aloin käyttää vähän liikaa kajalia. Yläasteella rakastuin hippeihin ja 70-lukuun, käytin leveitä lahkeita ja karvareunuksista takinreuhkaa. Lukiossa minua riivasivat vuorotellen 1920-luvun Pariisi, New Yorkin irlantilaissiirtolaiset ja elämä DDR:ssä.

Viime aikoina olen – iänikuisen 70-lukupakkomielteeni lisäksi – potenut ensimmäistä kertaa mehevää nostalgiaa aikakauteen, jonka olen itse elänyt. 1990-luku, 2000-luvun alku. Se ei ole kaipuuta huolettomiin lapsuusvuosiin, koska lapsuuteni ei ollut eritysen huoleton. En haluaisi olla yhtään nuorempi, mutta haluaisin joitain asioita takaisin.

Joskus haaveilen ajasta ennen älypuhelimia. Kun osasimme vielä keskittyä johonkin. Kun ei tarvinnut kahvilassa kuunnella naapuripöydästä ilman kuulokkeita striimattuja nettivideoita. Ja sitä, että kaikkea ei koettu kameran näytön läpi.

Nyt jälkeenpäin tuntuu surkuhupaisalta, että joskus kuvittelimme George W. Bushin olevan pahinta, mitä maailmanpolitiikassa voisi tapahtua.

Vaikka rakastan Spotifyta, oikeastaan ikävöin vähän CD-levyjä. Oli silkkaa taikaa juosta levykauppaan ostamaan lempibändin uusi levy, kuunnella se alusta loppuun, lukea lyriikat vihkosesta ja etsiä salaisia yhteyksiä kappaleiden välillä. Nykyään striimaan biisejä, en levyjä.

Ja tietenkin kaipaan vähän sitä kaikkea, jota haikailin jo tässä jutussa.

En taida olla ainoa, jolla on ikävä. Jokunen vuosi sitten baareissa alkoi yhtäkkiä soida 2000-luvun alun r’n’b-hitit (Craig David, ah!) ja muotimaailma on ollut ysärin pauloissa jo pitkään. Klikkejä keräävät sivustot tekevät tasaisin väliajoin listoja 90-luvun ihmeistä, koska ne ovat takuuvarmoja somehittejä juuri minun ikäisteni keskuudessa.

Mutta tiedättekö mitä? Nykyään en voi kieriskellä nostalgiassa kovin kauaa ennen kuin alan tuntea oloni tunkkaiseksi. Tunteena nostalgia on pölyinen, väsynyt, eikä tippaakaan kehittävä. Ehkä en nuoruudessani ollut riittävän kypsä ymmärtämään sitä haikaillessani menneitä aikoja. Uskon, että elämän tehtävä on mennä eteenpäin – enkä minä ainakaan usko sekuntiakaan, että ennen kaikki oli paremmin.

Koska olen luontaisesti taipuvainen nostalgiaan, minulta on vaatinut tietoisen asennemuutoksen, että olen oppinut näkemään kehityksen mahdollisuutena enkä uhkana. Nykyään valitsen ajatella, että asiat menevät parempaan suuntaan, ja että muutos on vääjäämätöntä, luonnollista, osa asioiden välttämätöntä kulkua. Haluan pysyä liikkeessä, elossa, uteliaana, olla ensimmäisten joukossa hyödyntämässä uusia mahdollisuuksia sen sijaan että uppiniskaisesti epäilisin niitä ihan vain periaatteesta tai tottumuksesta. Tiedän, että haikaillessamme mennyttä kaavimme vain kermat päältä – joo, 70-luvulla oli ehkä disco ja rock’n’roll, mutta maailma oli myös monella tapaa paljon kamalampi ja ahtaampi paikka.

Björk sanoi kerran haastattelussa, että vanhaa musiikkia tulisi kuunnella vain yhtenä päivänä vuodessa, muina päivinä uutta. Vanhaa musiikkia rakastavana en taivu ihan noin radikaaliin asenteeseen, mutta minusta Björkin ajatuksessa on ideaa.

Menneisyys on paikka, josta voi ammentaa. Sinne on mukavaa – hyödyllistäkin – silloin tällöin piipahtaa. Mutta hölmö on se, joka jää sinne asumaan.

Teksti ja kuva: Eeva Kolu
Copyright © 2017 2017. All rights reserved.
Proudly powered by 2017. Theme 2017 made by FitWP.