Olipa kerran älyllinen elämä

Aivoni ovat olleet lomalla kohta neljä vuotta. Tietty ne ovat joutuneet tekemään ihan pikkuisen hommia. Mutta vain sen verran, että minä olen selvinnyt omista hommistani. Muuten olen jättänyt ne rauhaan, lillumaan omissa nesteissään.

Pari viikkoa sitten huomasin ensimmäistä kertaa, että kaipaan jo aivojani takaisin. Olen alkanut toivoa, että tänä keväänä niissä syttyisivät taas valot. En vaadi mitään valtavaa, kirkasta hehkulamppua. Pari pientä spottivalaisinta siellä täällä riittäisi.

Viime vuodet aivoissani on palanut vain pari kynttilää. Niiden loisteessa on ollut rauhallista ja raukeaa. Mutta nyt haluan taas valaista aivojeni huoneet ja nähdä ne kunnolla, jopa ne valtavat pölypallot lattialistojen vieressä.

Suurin syy aivojeni lomailuun on ollut burn out ja sitä seurannut masennus. Kun aivoihin tulee oikosulku, niitä ei pitkään hetkeen tunnista omikseen. Niissä pyörii vieraita ajatuksia. Ne hidastuvat. Ne väsyvät nopeasti. Ne eivät jaksa juuri muuta kuin sen, mikä on ihan pakko.

Ennen kuin sairastuin, olin älyllisesti todella aktiivinen. Kävin uusien ihmisten kanssa kahvilla ja jaksoin jutella mitä kummallisimmista asioista. Niinä iltoina, kun en käynyt kiinnostavia keskusteluja, kävin itsekseni ulkona. Haahuilin vaikeaselkoisen kirjan ja terävän tussin kanssa kaupungilla. Hiplasin kauniita esineitä. Seisoskelin taidenäyttelyssä. Kirjoitin ja piirtelin kahviloissa.

Aivoissani kutitteli koko ajan. Alitajunta heitteli jatkuvasti tietoisuuteen uusia ideoita ja loistavia lauseita. Näin kaikki hyvät leffat. Kokosin joka viikko uuden soittolistan. Luin kirjaa joka päivä. Olin itselleni ja todennäköisesti myös muille melko säkenöivää seuraa.

Sitten pimeni. Mutta nyt, vuosien sulattelun ja toipumisen jälkeen, tajuan, että masennus ei ollut ainoa asia, joka teki minusta älyllisesti laiskan. Toinen syyllinen on tietokone.

Älyllisen kultakauteni aikana en omistanut kotikonetta. Kolmen vuoden ajan käytin tietokonetta vain töissä. Koska kotonani ei ollut läppäriä, en voinut eksyä tunneiksi Netflixiin. Kännykkäkään ei ollut vielä silloin samanlainen tapahtumapaikka kuin nyt. Instagram oli vasta viritteillä. Whatsapp-ryhmistä ei ollut tietoakaan. Puhelinta käytettiin pääasiassa soitteluun ja tekstiviesteihin.

Masennuksen ja älylaitteiden lisäksi olen löytänyt vielä kolmannenkin älyllisen elämän vihollisen. Tämän jutun aloittavassa kuvassa pönötän kirjan ja skumppalasin kanssa. Mutta kuluneen viikon aikana olen tajunnut, että kirja ja cava eivät sovi yhteen.

Kun juon alkoholia, väsähdän. Vajoan itseeni. Pysähdyn. Koska haluan pysyä liikkeellä, päätin kokeilumielessä lopettaa juomisen hetkeksi kokonaan. Samassa rysäyksessä vähensin myös läppärin käyttöä.

Jo viikossa ero on ilmeinen. Kun jätän pressitilaisuudessa skumppalasin tarjottimelle, jaksan kävellä kotiin gallerian kautta. Jos en varaa piccolo-pulloa iltaseurakseni, satun soittamaan ystävälle ja tapaamaan häntä vartin varoitusajalla. Kun en makaa sängyssä krapulassa läppärin kanssa, muistan, että sunnuntaiaamu on harvinaisen välkkyvä hetki viikosta. Täysin selvänä ymmärrän hankalankin kirjan kieltä.

Lasi skumppaa ja jakso omaa lempisarjaa rauhoittaa, poistaa levottomuuden. Mutta tällä viikolla olen tajunnut, että levottomuus on itse asiassa hyväksi. On todella hyvä tulla kotiin ja miettiä levottomana, mitä tekisi. Se on merkki siitä, että aivoissa on energiaa jäljellä vielä työpäivän jälkeenkin. Vesilasi-skoolaus sille!

***

Tämän viikon olemme Uudessa Muusassa varsin mahtipontisissa tunnelmissa. Eeva nimesi tästä alkavan pätkän ylevyysviikoksi. Minun suussani se muuntui ensin ylemmyysviikoksi ja sitten paremman väen viikoksi. Ai miksi? No tällä viikolla kuuntelemme ainoastaan klassista musiikkia ja kerromme, mistä viininmaistelussa on kyse. Lisäksi pidämme ylivoimaisen palaverin. Lämpimästi tervetuloa!

Teksti: Jenna Kämäräinen
Kuvat: Eeva Kolu
Copyright © 2017 2017. All rights reserved.
Proudly powered by 2017. Theme 2017 made by FitWP.