Rutinoitunut elämä ei olekaan tylsää

Emmi-Liia Sjöholm

Kun olin vielä raskaana, mietin miten välttäisin elämän liiallisen rutinoitumisen. Toki lapsi toisi mukanaan tiettyjä muutoksia päivärytmiin, mutta josko spontaanistakin elämästä voisi pitää kiinni. Pidän siitä, ettei asioita tarvitse aina sopia kalenterin kanssa, ja että päivät voivat poiketa toisistaan. Siksi olen yrittäjäksikin ryhtynyt. Ehkä lapsi voisi nukkua vaunuissa, kun minä hoidan asioita kaupungilla tai syödä mukaan pakkaamani eväät kahvilassa.

Ja niin arki sujuikin. Etenkin ensimmäinen puolivuotta soljui. Imetin, mikä minun mielestäni vähensi kaikkea säätöä. Ruoka oli aina mukana, sopivan lämpöistä, eikä säilyvyyttäkään tarvinnut miettiä. Vaippa ja vauvan varapöksyt taskuun ja menoks!

Elin ihanan huoletonta elämää, jolloin kellonajat ja päivät menivät suloisesti sekaisin. Ei oikeastaan ollut väliä, mikä viikonpäivä oli kyseessä. Ne olivat hyvällä tavalla kaikki samanlaisia – eli toisaalta hyvinkin erilaisia.

Sitten tapahtui jotain kummallista. Aloinkin kaivata rutiineja.

Oli varmaan ihan tavallinen kesäpäivä. Minä kuitenkin olin muuttunut. En paljoa, mutta juuri sen verran, että asiat raksahtivat uuteen suuntaan. Aloin vähän ikävöidä työtäni. Tavallaan aika ei olisi voinut olla parempi. Vanhempainvapaa läheni loppuaan, mikä tarkoitti sitä, että saamani etuudet (suomeksi: raha) vähentyisivät dramaattisesti. Pääkaupunkiseudun kotihoidontuesta jää minulle reilut 500 euroa kuussa verojen jälkeen. Lisätienestit houkuttivat.

Olen siitä onnekkaassa asemassa, että minun työtäni on helppo tehdä osa-aikaisesti juuri silloin, kun siihen pystyn. Kirjoitan tätäkin postausta lapseni mentyä nukkumaan. Ensimmäinen osa työpäivästäni alkaa noin kello 11.30 (päiväuniaika) ja seuraava pätkä iltakahdeksalta (ellen hulluttele ja katso vain Netflixiä, mutta usein tarkistan vähintään sähköpostit ja Uuden Muusan toimitusjärjestelmän). Entinen minä olisi kavahtanut moista. Minähän nimenomaan halusin irti ennalta-arvattavista 9–17 työpäivistä. Niitä kohti tässä kuitenkin vakaasti porskutetaan. Päiväkodin aloitus tulee viemään elämää vielä voimakkaammin takaisin siihen suuntaan. Kuulin juuri tutustumiskierroksella, että päiväkodit haluavat tietää 15 minuutin tarkkuudella, milloin lasta tullaan hakemaan. Onneksi olen jo ennakkoon oppinut arvostamaan rutiineja. Pidän niistä itse asiassa niin paljon, etten ole kovin halukas sotkemaan hyvää päiväunirytmiä spontaaneilla ehdotuksilla.

Ennen lapsen syntymää olin luennolla (loistavan Mothers in Businessin järjestämä), jolla väitettiin, että pitkä tauko työelämästä on parasta, mitä uralle voi tapahtua. Se voi olla vanhempainvapaa, sapattivuosi, opintovapaa – luennoitsijan mukaan jopa työttömyys – kunhan aika on tarpeeksi pitkä aivojen nollaukselle. Allekirjoitan väitteen täysin (vaikkakaan en voi olla miettimättä, että tahtomattaan työttömäksi jääneen voisi olla vaikea ajatella muutoksen vievän kohti uran tähtihetkiä). Ehdin äitiyslomalla pohtia, mihin suuntaan haluan uraani viedä ja mitä en enää halua tehdä. Luovuuteni on herännyt ihan uudella tavalla eloon. Jokainen minuutti, jonka vietän töitä tehden, tuntuu jollain tavalla jännittävältä ja uudelta, vaikka on periaatteessa ihan sitä samaa vanhaa. Oma suhtautumiseni työntekoa kohtaan on kuitenkin muuttunut. Haluan hoitaa työt tehokkaasti ja nauttia niistä, minkä jälkeen voin keskittyä loppupäivän täysillä perhe-elämään ja omiin harrastuksiini. Ajatuskin turhista palavereista ärsyttävää entistä enemmän, uusi oivallus innostaa ihan järjettömästi.

Tietenkin on päiviä, jolloin rutiinit tympäisevät minuakin. Kun lähdemme metroajelulle koko perhe ihan vain tehdäksemme jotain normaalista poikkeavaa. Päivien ennalta-arvattavuudessa on kuitenkin jotain todella rakastettavaa. Usko tai älä.

Teksti: Emmi-Liia Sjöholm
Kuva: Emmi-Liia Sjöholm ja Loviisa Sjöholm

 

Copyright © 2017 2017. All rights reserved.
Proudly powered by 2017. Theme 2017 made by FitWP.