Tavoitteet veivät liikunnan ilon

Eeva Kolu

Parikymppiseksi asti olin liikunnanvihaaja. Kömpelö, kaikkia muita päätä pidempi tyttö, joka ei hallinnut yhdessä kesässä venähtäneitä raajojaan. Kaiken päälle vielä melkoisen arka. Karjuvat, hieltä haisevat teinipojat yhdistettynä kuraiseen jalkapalloon, joka tuli kohti sadan kilsan tuntivauhdilla? Ihmekös, että liikkavaatteet “unohtuivat” joka viikko kotiin.

Lukiossa rakastin Inside Actor’s Studio -ohjelmaa, jossa James Lipton jutteli näyttelijöiden kanssa syväluotaavasti näiden urasta ja elämästä. Kerran Lipton kysyi Gwyneth Paltrow’lta tämän kauneuden salaisuutta. Yoga, six days a week, kuului vastaus kuin apteekin hyllyltä. Ilmoittauduin samoin tein astangajoogan alkeiskurssille ja aloitin elämäni ensimmäisen liikuntaharrastuksen sitten lapsuuden satubaletin.

Jooga tuntui oudolta ja tyhjänpäiväiseltä. Kaikkein eniten inhosin loppurentoutusta: tunnin viimeistä varttia, kun kaikki makasivat hiljaa kuin ruumiit salin lattialla. Miten tämä muka auttaisi minua saamaan samanlaiset käsivarret kuin Gwynethillä?!

Jooga jäi. Yliopistossa uskaltauduin ryhmäliikuntatunneille. Kalorien laskeminen, paastoaminen ja nälkäkuurit olivat olleet minulle tuttuja jo teini-iästä, mutta liikunnan myötä sain uuden aseen loputtomassa taistelussani kehoani vastaan. Aloin käydä kahdella tunnilla päivässä, joskus kolmellakin. Kutistuin silmissä, ja minua motivoi selkeä tavoite: kutistua vieläkin enemmän.

Minulla ei ollut mitään kunnianhimoja kehittyä itse liikkumisessa tai oikeastaan edes pitää siitä. Halusin vain kirjoittaa kaloripäiväkirjaani miinusmerkkisen luvun.

Tuli kaikenlaista – lisää ikävuosia ja jonkinlaista järkevöitymistä suhteessa omaan kehoon, syömiseen ja liikkumiseen. Pyrkimyksissäni löytää terveempi suhtautuminen asioihin lopetin liikkumisen moneksi vuodeksi. Innostuin vuosien jälkeen uudestaan, kun ystäväni houkuttelivat minut kokeilemaan bootcamp-treenejä. Treenit olivat hauskoja, monipuolisia ja porukka mahtava. Innostuin ensimmäistä kertaa ikinä liikunnasta itsestään – löysin ekaa kertaa elämässäni aidon liikunnan ilon. Olin koukussa. En enää tavoitellut mahdollisimman monia miinuskaloreita. Sen sijaan halusin hypätä korkeammalle, nostaa painavampaa tankoa, jaksaa enemmän, vetää leuan ja oppia seisomaan käsillä. Ajattelin, että nyt olen vihdoin oikealla, terveellä tiellä.

Jälkeen päin en edes osaa sanoa, missä kohti mentiin metsään. Yhtäkkiä hauskasta harrastuksesta oli tullut jälleen kerran jotain pakkomiellettä muistuttavaa. Tavoitteeni nousivat koko ajan kunnianhimoisemmiksi. Aloin hioa ruokavaliotani ja nipottaa lisäravinteista. Lopulta treenasin taas kaksi kertaa päivässä. Sairastuin flunssaan, joka kesti kuukausia ja leposykkeeni tykytti kuin hamsterilla. Olin ajautunut ylikuntoon.

Kun lopulta toivuin flunssakierteestäni, fyysinen kuntoni oli romahtanut. Ajatuskin kovasykkeisestä treenistä tai painavista punteista tuntui vastenmieliseltä. Kaipasin kuitenkin kehoni liikuttelua, joten aloin hieman vastahankaisesti käydä lähistön joogasalilla.

Ehkä olin vihdoin henkisesti tarpeeksi kypsä ymmärtämään sen, mitä kaikki joogaopettajat minulle olivat vuosien saatossa sanoneet: joogassa ei ole kyse suorittamisesta, ei siitä kuinka pitkälle taipuu tai kuinka rääkätty olo on tunnin jälkeen. Opin kuuntelemaan matolla kehoani ja ymmärtämään, että se, mitä se tarvitsee tai mihin se pystyy, vaihtelee joka päivä. Aloin ajatella tunteja puhtaasti kehoni ja mieleni huoltamisena, en oikeastaan liikuntana ollenkaan. Ainakaan en miettinyt, mitä jooga tekee takalistolleni tai käsivarsilleni.

Löysin lopulta uudestaan astangajoogan loistavan opettajani Katjan kannustuksesta. Astanga on joogalajeista kenties fyysisin ja voisi helposti ruokkia kunnianhimoisen suorittajan mieltä, sillä tunneilla toistetaan samaa sarjaa uudestaan ja uudestaan.  Mutta kun unohdin kaikki tavoitteet joogan suhteen, harjoitus alkoi avata ovia paikkoihin, joista en olisi osannut edes unelmoida. Löysin aivan ennennäkemätöntä lempeyttä ja hyväksyntää kehoani ja itseäni kohtaan. Koin välillä täydellisiä rauhan ja läsnäolon hetkiä. Toisinaan sain pyytämättä ratkaisuja päätäni vaivaaviin juttuihin. Viikko toisensa jälkeen jouduin jättämään egoni pukukaappiin ja hyväksymään, että lihakseni jaksavat minkä jaksavat ja venyvät minkä venyvät.

Laihtuminen tai kiinteät käsivarret ovat ihan hyväksyttäviä syitä harrastaa joogaa, mutta keskittymällä niihin en olisi ikinä saanut mitään enempää. Vasta kun oivalsin, että joogan tarkoitus on jooga itse, taivaan portit aukesivat, enkelit alkoivat laulaa ja yksisarviset piereskellä sateenkaaria.

Joogan myötä ymmärsin, että minulle ainoa tapa liikkua on liikkua ilman tavoitteita. Jostain syystä tavoitteet olivat aina ajaneet minut suohon – joskus suon nimi oli alipaino, joskus ylikunto. Tavoite sai otteen mielestäni, muttui itse tekemistä tärkeämmäksi ja söi lopulta liikunnan ilon alleen. Motivoinnin sijaan se jyräsi motivaation hetkessä loppuun.

Viimeisen vuoden sisällä olen palannut bootcamp-treeneihin, uimahallille, pilatekseen ja balettitunneille. Mutta nykyään oli lajini mikä tahansa, teen sitä joogamentaliteetilla. En enää aseta tavoitteita, en edes pienen pieniä, koska ainoa tavoitteeni on voida hyvin, ja siihen pääsen ainoastaan liikkumalla kehoani kuunnellen ja olemalla läsnä. En mieti, olenko huonompi kuin joskus aikaisemmin tai tuleeko minusta tulevaisuudessa parempi. En vertaa itseäni muihin tai mieti, kuinka monta kertaa viikossa minun pitäisi käydä treeneissä. Ei haittaa, vaikka olen usein ryhmän hitain. Jos ohjaaja käskee tehdä kymmenen toistoa ja kahdeksan tuntuu riittävältä, en puske väkisin.

Uudella mentaliteetillani liikunta on taas nautinnollista, mutta ei ollut ihan helppoa naksauttaa aivoja uuteen asentoon. Tavoitteethan mainitaan yleensä tärkeimpänä motivaatiota ylläpitävänä tekijänä. Nyky-yhteiskunta rakastaa tavoitteita ja palvoo suorittajia, niitä jotka lyövät rastin seinään ja etenevät kohti seuraavaa tehtävää to do -listalla. Minäkin olen ollut sellainen koko ikäni. Mutta onko ihan kaikessa pakko olla tavoitteita? Voisimmeko tehdä joskus asioita ihan vain tekemisen ilosta?

Kun tekee jotain säännöllisesti, kehitys on vääjäämätöntä. Vaikka ottaisimme välillä vähän rennomminkin.

Minulle riittää, että olen töissäni kunnianhimoinen. Siksi olen päättänyt, että suorittaminen loppuu, kun laitan lenkkarit jalkaan.

***

Tällä viikolla Uudessa Muusassa vietetään liikuntaviikkoa. Luvassa on pilatesta, ajatuksia liikakiloista sekä yksi keksintö, joka mullisti arkiliikuntamme.

Teksti: Eeva Kolu
Kuva: Jenna Kämäräinen

 

Copyright © 2017 2017. All rights reserved.
Proudly powered by 2017. Theme 2017 made by FitWP.