Citykani ja maatiaiskissa

Eeva Kolu

Kesäloman aluksi pistin sähköpostiin poissaoloviestin ja poistin Instagramin puhelimestani.

Sitten:

kävelin metsässä, istuin kuistilla ja join kahvia. Viipaloin tomaatteja, paijailin koiria, leikitin lapsia, makoilin rantakallioilla.

Kitkin rikkaruohoja, kuurasin kaappeja, maalasin seiniä. Kuuntelin radiota samalla kun laitoin ruokaa, mielellään kanavia jotka soittavat Abbaa ja sen sellaista (en vieläkään tiedä mikä on se paljon puhuttu Despacito). Nukuin yhdeksän, kymmenen tunnin yöunia.

Ja luin kirjoja. Varmaan kolme, neljä viikossa. Pitkään luulin, että keskittymiskykyni oli lopullisesti kadonnut joko digitalisaation tai stressin tai aikuisuuden tai ties minkä kirouksen ansiosta, mutta höpö höpö. Pari hassua päivää ilman jatkuvaa ärsyketulvaa ja kas – aivoni toimivat taas kuten ennen. Jaksoivat keskittyä, kuunnella, oppia, pohtia, yrittää oikeasti ymmärtää.

Muistin miltä tuntuu olla aidosti utelias, kun asiat oikeasti kiinnostavat – sen sijaan, että tarttuisin jokaiseen uteliaisuuttani kutittelevaan huhhuhvautsikääk-juttuun jonka salamana pureskelisin, sylkisin ulos ja siirtyisin seuraavaan syöttiin. Sen sijaan kun kiinnostuin jostain, uppouiduin siihen niin, että kiinnostukseni kohde alkoi kasvaa ja haarautua uusille poluille. Kun osaa keskittyä, ymmärtää asioiden väliset suhteet, maisema alkaa näyttää suuremmalta.

Olin melkein koko ajan ulkona, käytin äitini puutarha-Crocseja. Söin joka päivä sipsejä, en ikinä meikannut enkä kertaakaan tuntenut itseäni rumaksi. Olin fiiliksissä siitä, että kehoni toimi – nukkui kun nukutti ja vaati ruokaa, kun oli nälkä. Aloin sanoa itselleni ihan kummia juttuja – hei kaunokainen, hei kesän lapsi, kun näin heijastukseni saunan ikkunasta, naama punaisena ja tukka kosteudesta säkkärällä.

Kun elokuu koitti, piti kieltämättä ottaa muutama syvä hengitys ennen kaupunkiin palaamista, saatika sitten ennen sähköpostin ja somen avaamista.

Vielä pari vuotta sitten olisin varmasti nyt päättänyt, että nyt muutan maalle enkä hanki sinne wifiä. Nykyään onneksi ymmärrän, että kyse ei ole siitä, että ihmisen pitäisi olla joko citykani tai maatiaiskissa. Tai some-addikti tai offline-puritaani. Tai stressihermokimppu tai lungi surffipummi.

Ei minun tarvitse muuttaa metsään, mutta minun tarvitsee käydä metsässä säännöllisesti.
Minun ei tarvitse luopua netistä, mutta voin olla valikoivampi sen suhteen, millaista sisältöä ja kuinka paljon seuraan.
Voin olla somessa, mutta minun ei tarvitse olla perillä kaikkien päivityksistä – tai päivittää itse koko ajan.
Voin olla palavereissa bisnesnainen ja iltaisin heittäytyä aivan hipiksi.
Voin tehdä työtä tietokoneella, mutta tasaisin väliajoin on pistettävä ruumis hommiin. Hikoiltava, väsyttävä, venyttävä.

Hassua on, että olen aina kuvitellut olevani pesunkestävä cityihminen. Tänä vuonna olen tajunnut, että niin paljon kuin rakastankin lattekahviloita, museoita ja katujen vilinää, en voi olla kokonainen, terve ihminen ilman luontoa. Ja sitä, että käytän aivojeni lisäksi myös kehoa ja sydäntä.

Arkeen – ja nettiin – palaaminen ei enää pelota, kun ymmärrän, että elämää ei tarvitse niin tiukasti jaotella arkeen ja kesälomaan. Kesäloma-asioita voi ja suorastaan pitää pyrkiä tekemään joka viikko. Kävellä metsässä ja harrastaa jotain ihan huvikseen, jättää kännykkä äänettömälle, ottaa kirja käteen ja syödä jätskiä. Häipyä kaupungista vaikka vain muutamaksi tunniksi.

Ei tarvitse erakoitua erämökkiin, mutta rauhoittua tarvitsee. Tuntea käsissään jotain muutakin kuin kosketusnäyttö.

Teksti: Eeva Kolu
Kuva: Annika / Vihreä talo

 

Copyright © 2017 2017. All rights reserved.
Proudly powered by 2017. Theme 2017 made by FitWP.