Keltaisen kaipuu

Eeva Kolu

Mimosat ja lumisade, pääsiäinen 2018.

Joka ikinen kevät se tapahtuu – ihmisen on saatava ympäröidä itsensä keltaisella. Mitä pidempään lämpö antaa itseään odottaa ja mitä turhauttavampi takatalvi, sitä suurempi on himo, ei vaan tarve, keltaiselle.

Ei varmaan tarvitse olla kummoinenkaan päättelyn mestari keksiäkseen, mistä moinen johtuu. Mutta koska on aina hauskaa miettiä asioita osana laajempaa kontekstia…

… keltaisen lyhyt historia:

15 eKr. Joku maalaa Lascaux’n luolan seinään kuvan hevosesta ja käyttää sen värittämiseen keltaista okraa.

Muinaiset egyptiläiset, antiikin Rooma, blaa blaa.

1300-luku. Ming-dynastian hallitsemassa Kiinassa vain keisarillisen hovin jäsenet saavat pukeutua keltaiseen.

… jossain tässä välissä keltaista maalia valmistetaan arsenikista ja lehmänpissasta. Kiva.

1800-luvun loppu. Vincent Van Gogh maalaa Etelä-Ranskassa auringonkukkiaan. (Oletettavasti ei lehmänpissalla, koska modernit pigmentit on tässä vaiheessa jo keksitty.)

1966. The Beatles julkaisee ärsyttävimmän kappaleensa, Yellow Submarine. Chloé, kevät-kesä 2017.

1968. Keltaisesta tulee virallisesti New Yorkin lisensoitujen taksien väri.

1989. Simpsonit alkaa telkkarissa. Kaudella 1 hahmot näyttävät superoudouilta. Kaudet 5 ja 6 ovat mestariteoksia. Kauden 8 jälkeen peli on menetetty.

1991. Disney julkaisee piirretyn Kaunotar ja hirviö.

1996. Eeva Kolu säestää koulun kevätjuhlassa pianolla Aikakoneen kappaleen Keltainen, ja saa melkein jokaisen soinnun oikein.

2000. Coldplay, Yellow. Tuhannet teinitytöt kirjoittavat päiväkirjoihinsa (vai oliko silloin jo MySpace?) for you I bleed myself dry.

2016. Beyoncé riehuu Hold Up -videolla keltaisessa mekossa pesismaila kädessä ja ikoninen moderni pop-hetki on syntynyt. Lähes yhtä ikoninen on Unbreakable Kimmy Schmidt -komediasarjan fantastinen parodia videosta 3. kauden 2. jaksossa.

2018. Pääsiäisenä Helsingissä sataa lakkaamatta lunta ja ihmisen on ympäröitävä itsensä keltaisella, jotta jaksaisi vielä yhden päivän, yhden viikon, yhden kuukauden (ei kai sentään?) tätä saatanan talvea. Joan Miró, The Hunter (Catalan Landscape). 1923. 

Keltainen on aika haastava väri, ehkä meille suomalaisille turhankin häpeilemättömän optimistinen ja huomiotaherättävä. Keltaiseen pukeutuvaa ei voi ottaa vakavasti, koska meillä Suomessahan tupataan ajatella, että jos ihminen on iloinen ja huoleton, hän tuskin on kauhean fiksu.

Koska keväällä ja kesällä olen aina vallaton ja rohkea eikä minua kiinnosta mitä vakava(stiotettava)t ihmiset ajattelevat, haaveilen joka kevät pitkästä, hulmuavasta keltaisesta mekosta. Viime kesänä hankinkin sellaisen, mutta sittemmin jouduin palauttamaan sen takaisin liikkeeseen. koska se hajosi saumoista melkein heti. En nyt halua ajatella, oliko tällä jokin symbolinen merkitys.
Olen tuonut kotiini keltaista aiempina vuosina hyväksi havaituin keinoin: kantamalla kotiin nipuittain keltaisia kukkia, tulppaaneja ja mimosaa. Ja pitämällä aina pöydällä kulhollista sitruunoita. Jo pelkästään niiden katsominen piristää, herättää toivon auringosta ja lämmöstä.

Puhumattakaan tuoksusta. Jos haluat äkkilähdön Sisilian auringon alle, leikkaa sitruunoita. Ihan sama mitä niistä teet, kunhan leikkaat ja annat tuoksun viedä.

Vielä enemmän tuoksua sitruunoista irtoaa, kun teet kuoreen kevyitä viiltoja – se vapauttaa sitruunan eteeriset öljyt. Tämän vuoksi (hyvät) baarimikot puristelevat sitruunankuoren palaa lasin yllä tehdessään klassisen dry martinin. 
She wore her yellow sun-bonnet,
She wore her greenest gown;
She turned to the south wind
And curtsied up and down.
She turned to the sunlight
And shook her yellow head,
And whispered to her neighbor:
“Winter is dead.”

A. A. Milne, runokirjasta When We Were Very Young

Teksti: Eeva Kolu
Kuvat: Eeva Kolu, Chloé, Mikko Rasila, Mirón maalaus: Wikimedia Commons
Copyright © 2018 2018. All rights reserved.
Proudly powered by 2018. Theme 2018 made by FitWP.