Ihana kirja: Call Me By Your Name

Eeva Kolu

Sori! Kenties vasta toivut Call Me By Your Namen aiheuttamasta liikutuksesta, mutta olen tullut leikkimään sydämelläsi uudestaan. Nimittäin ennen kuin Call Me By Your Name oli elokuva, se oli André Acimanin vuonna 2007 ilmestynyt romaani. Ja millainen romaani se onkaan. Sellainen, joka möyhii sisuksia tavoilla, joita elokuvaa katsoessani vasta aavistelin.

Lisäsin sen lukulistalleni, kun yhtenä unettomana aamuyönä katsoin lähetystä Oscar-gaalasta. Hollywoodissa varmasti kaiken nähnyt, 89-vuotias James Ivory kertoi unelmoineensa kirjan muokkaamisesta elokuvaksi yli kymmenen vuoden ajan (Ivory voitti käsikirjoituksesta Oscarin). Mahtaa olla melkoinen kirja, mietin ja pistin sen heti tilaukseen.

Tartuin siihen eilen, ja sitten en osannutkaan enää lopettaa. Ah mitä tekstiä, mikä tarina, mikä maailma.

Ymmärsin elokuvan/kirjan nimen täydellisen merkityksen vasta kirjan luettuani. Call Me By Your Name elokuvana – yhtään vähättelemättä elokuvan tai aiheensa upeutta, kauneutta ja tärkeyttä – on kuvaus ensirakkaudesta. Kirja sen sijaan kertoo mielestäni jostain ihan muusta, vieläkin paljon suuremmasta. Sellaisesta intiimiydestä, jossa kahden ihmisen rajat paitsi hämärtyvät, lakkaavat olemasta kokonaan.  “Now there are no secrets between our bodies”.  Elion ja Oliverin suhde on ylikorostetun ruumiillinen, ja juuri sen kaiken myötä, kaiken ällön ja salaisen ja häpeällisen täydellisessä hyväksynnässä, nousee kaiken fyysisen yläpulolelle.

Kirja antaa ymmärtää, että sellaisen läheisyyden jälkeen olemme aina yhtä, mutta toisaalta siitä on maksettava kova hinta. (“Tomorrow I go back to my coma, and you to yours. Pardon – I didn’t mean to offend – I am sure yours is no coma.”  – “No, a parallel life.”) 

Olen tänään miettinyt tätä: kuinka moni meistä on koskaan tullut täysin nähdyksi sellaisina kuin oikeasti aivan kaikkinemme olemme, ilman rooleja ja häpeää, ja nähnyt toisen samalla tavalla? Saatamme jakaa asuntolainan, kylpyhuoneen ja sängyn päivästä toiseen, kertoa salaisuuksiakin, mutta todellinen, aito läheisyys, intimacy, on jotain mitä kohtaamme vain harvoin jos koskaan. Osaisinko – osaanko – olla yhtä rohkea sen edessä kuin Elio ja Oliver? Ja osaisinko olla vielä rohkeampi, jotta en ehkä joutuisi maksamaan siitä yhtä kovaa hintaa?

Ja: olisko mahdollista kokea jotain niin järisyttävää ilman että loppuelämä tuntuisi sen varjolta? Luulen, että sitä Elio ja Oliverkin pelkäsivät. Paljon enemmän kuin sitä, että toinen(kin) oli mies.

Kirja on hurmaava, kaunis, viisas, hauskakin. Se sattuu, kouraisee ja toisaalta herättää vimman elää – kuten Elion isä kirjassa sanoo – kuin elämä olisi ainoa elämä eikä harjoituskappale.

Muuten, kirjan minäkertoja on Elio, mutta englanninkielisen äänikirjaversion lukija on Armie Hammer, joka esittää elokuvassa Oliveria. Nerokas ratkaisu. “He was and would forever remain, long after every forked road in life had done its work, my brother, my friend, my father, my son, my husband, my lover, myself.” 

Teksti ja kuva: Eeva Kolu
Copyright © 2018 2018. All rights reserved.
Proudly powered by 2018. Theme 2018 made by FitWP.