Kuulumisia Tukholmasta

Eeva Kolu

Kävin Tukholmassa, pitkästä aikaa.

Koko Slussen oli remontissa ja sitä myötä vanhat kävelyreittini olivat menneet ihan uusiksi. Olin hukassa, sekoilin puhelimen kartan kanssa, en osannut kävellä Fotografiskasta Hornsgatanille.

Jossain vaiheessa osuin kohtaan, josta aukesi vanha tuttu maisema. Elämässä hienoja hetkiä: kun osaa olla kiitollinen siitä, mitä oli joskus, ilman mitään haikeutta. Ajatella: ne olivat ihan hyviä aikoja, mutta nyt on uudet jutut.

Huomasin, että ruotsalaiset eivät ole enää tyylikkäämpiä kuin me. En tiedä ovatko he taantuneet vai me edistyneet, mutta näytämme ihan samalta. Ainoastaan rikkailla rouvilla on vähän enemmän Botoxia, mutta eiköhän me sekin kiritä kiinni.

Siihen kyllä kiinnitin huomiota, että mehubaarit ja terveyskahvilat ammottivat tyhjyyttään. Pullan paluu?

Moni paikka mainosti olevansa cash free business. Jotenkin karsea ajatus, maailma ilman käteistä.  Kaikki valta luottokorttiyhtiöille?

Kävin parissa vanhassa lemppari second hand -kaupassa, joissa olen käynyt vuosia. Yhtäkkiä ne tuntuivat tosi tunkkaisilta. Yhtäkkiä kaikki retro tuntuu tosi tunkkaiselta. Ehkä en ole enää kiinnostunut nostalgiasta.

Oli hetki. Oli hetki, kun aurinko paistoi, tarkeni ilman hanskoja. Oli kädessä take-away kahvi, oli vapaapäivä, oli takki auki ja takin taskussa puhelin. Puhelimessa viesti, jonka lukemista säästelin, koska tiesin, että se olisi hyvä. Sillä hetkellä ajattelin, että missään ei juuri nyt ole ketään, joka olisi onnellisempi kuin minä.

Ekaa kertaa ikinä en jaksanut katsoa Fotografiskan näyttelyitä, vaikka maksoin pääsylipusta. Miljoona muotokuvaa, joita jokaista säesti sivun mittainen teksti. En jaksanut lukea niitä kaikkia ymmärtääkseni, mistä kuvassa on kyse.

Viimeisessä salissa oli kuitenkin viisi isoa vedosta, mikroskooppisen tarkkoja kuvia ihmissikiön kehityksestä. 20-viikkoinen sikiö katsoi suoraan silmiin. Se oli harmaa ja näytti karvaiselta. Alkoi ihan yhtäkkiä itkettää. En tiedä miksi, mutta ajattelin, että se tunne oli varmaan pääsylipun hinnan arvoinen.

Ostin Pärlansilta sikakalliita toffeeta. Vakkarikaupasta löysin alennuksesta löysät harmaat villakangashousut. You have to get them you have to get them, huokailivat myyjät kuorossa, ja olin samaa mieltä. Unohdin Pärlansin toffeet sovituskoppiin. Oh that’s the shit, sanoi myyjä kun palasin toffeerasiani kanssa kassalle.

Lähetin Jennalle viestin, että aurinko paistaa, istun Nytorgetilla ja ostin housut. Millaiset, tuli vastaus. Kerroin, että leveälahkeiset tietenkin, mutta ei sexy riviera vaan enemmän sillee Tanska comfort. Viime aikoina – enemmän ja enemmän Tanska comfort. Lenkkareita, löysiä neuleita, leveälahkeisia housuja. Tyylini on menossa outoon suuntaan. Olen utelias näkemään mitä tästä seuraa.

En uskaltanut taaskaan puhua ruotsia kellekään, vaikka todellisuudessa voisin hoitaa jokaisen asian maan kielellä. Jostain syystä en halua näyttää heikkouttani ruotsalaisten edessä, ehkä se johtuu geeneistä, synnynnäinen alemmuuskompleksi. Kävin töissä Ekerössä ja satuin taksiin, jonka kuski ei puhunut englantia. Ajattelin, että tässäpä loistava tilaisuus, pakko vihdoin puhua ruotsia. Kun kuski kysyi jotain, menin paniikkiin ja vastasin espanjaksi.

Se johtuu geeneistä.

Harhailin Östermalmille. Ostin hölmön mutta ihanan rihkamakaulakorun. Luulenpa, että rakennan kevään tyylini sen ympärille.

Istuin superkivan ravintolan (Nybrogatan 38, jos haluat tietää) baaritiskillä ja söin tartarin ja friteerattua fetaa. Viinilasi maksaa Tukholmassakin paljon, mutta siellä lasi kaadetaan sentään rennolla ranteella täyteen. Tuijotin baaritiskillä nököttävää ananasta, kuuntelin kajareista outoa ruotsalaista humppaa ja taas se valtasi koko olemuksen: tunne siitä, että olen maailman onnellisin tyttö.

Nykyään se tunne tulee yhä useammin. Nykyään osaan pysähtyä sen ääreen.

Teksti & kuva: Eeva Kolu
Copyright © 2017 2017. All rights reserved.
Proudly powered by 2017. Theme 2017 made by FitWP.