Ranskalaiset pidot eli ruokapöydässä opittua

Uusi Muusa toimitus

Tervetuloa Uuden Muusan Ranska-viikolle! Tällä viikolla luvassa poskisuutelua, kokkausta à la français sekä ranskalaista tyyliä ja elämänmenoa. Viikon alkajaisiksi pyysin Ranskassa asuvaa ystävääni Satua kertomaan, mitä hän on oppinut ranskalaisissa illallispöydissä. – Eeva

Olen viettänyt elämästäni neljä vuotta Ranskassa. Viime vuonna vielä mennä hurautin naimisiin ranskalaisen miehen kanssa. Siinä samassa vihkiydyin tiiviimmin osaksi patonkimaan kulttuuria. Vasta aviomieheni tapaamisen myötä pääsin sisälle aitoon ja oikeaan ranskalaiseen elämänmenoon. Alkoi jatkuva poskipusuruljanssi, ça va, ça va bien -hokeminen ja illallisten järjestäminen. Ujolle suomalaisnaiselle tässä on ollut opeteltavaa.

Muistan, kun järjestin ensimmäisen illallisen kotonamme. Hermoilin ruokavalmistelujen ja pöytäkattauksen kanssa. Silitin pöytäliinaa ja yritin taiteilla koreita serviettejä.

Loppujen lopuksi ilta oli kaikin puolin onnistunut. Jälkiviisaana totesin, että olin hermoillut turhaan. Hienostelut sikseen, ranskalaisethan ovat rentoja! Koti-illallisella riittää, että pöydässä on hyvää punaviiniä, alkupalaksi muutamasta salaattiaineksesta kyhätty entrée ja tietysti patonkia. Pääruuankaan ei tarvitse olla erikoinen, kunhan se on maukas ja ruoka-annos aseteltu kauniisti lautaselle. Ennen illallista nautitaan tietysti aperitiivi; se jos jokin keventää tunnelmaa!

Erityisesti tämän olen oppinut: pöytäkattauksia ja ruokaakin tärkeämpää ovat hyvät käytöstavat, yhdessäolo ja keskustelutaidot.

Näissä kaikissa minulla on ollut parantamisen varaa.

Aina yhdessä!

Viime kesänä vietin pari viikkoa Bretagnessa kahdeksan muun ranskalaisen kanssa. Arkipäivisin ystäväperheen lapset viettivät päivät purjehduskurssilla, joka päättyi juuri ennen lounasaikaa. Usein lounaaksi valmistettu ruoka oli ollut valmiina jo tovin kattilassa, kun odottelimme, että lapset oli haettu rannalta ja he olivat käyneet pesulla. Suomalaisena tehokkuusajattelijana (ja kovin nälkäisenä) mietin, että eikö olisi järkevintä, että arkena kukin perhe söisi omaan aikaansa, kun aikataulujen yhteensovittaminen oli haastavaa. Mutta ei! Joka päivä odotimme kiltisti, että kaikki talon asukkaan olivat koolla ja pääsimme yhdessä nauttimaan lounashetkestä. Tuon parin viikon aikana tuntui kuin koko elämäni olisi pyörinyt ruoan ympärillä ja keittiössä puuhastellen: ensin ruokaa laitettiin pitkään, sitten odotettiin ruokailijoita ja lopuksi tietysti siivottiin. Oli pakko muistuttaa itseäni, että nyt oltiin lomalla, ja että olin onnekas, kun päivän tärkeimpänä missiona oli ruoanlaitto ja yhdessäolo.

Suomessa muistan usein syöneeni lounaan yksin. Ennen jopa nautin siitä, että sain hetkeksi vetäytyä omaan rauhaan ruokailemaan ja lukemaan siinä samalla kirjaa. Yliopistollakin söin usein yksin tenttikirja tarjottimen vieressä. Ranskassa saan väkisinkin seuraa ympärilleni, ja on esimerkiksi moukkamaista kaivaa kännykkä esille ruokapöydässä.

Ruokailu on muutenkin ranskalaisille pyhä asia: ruuasta puhutaan paljon ja tiettyä ateriarytmiä kunnioitetaan. Nykyisin minäkin nautin siitä, että syömme päivittäin lounaan ja illallisen yhdessä, ja että pöydässä käy iloinen keskustelu. Erityisesti lounasaikaan yhdessä syöminen pakottaa irtautumaan työasioista ja pitämään selkeän tauon.

Käytös hyvä kymmenen

Ranskalaiset on koodattu erinomaisilla käytöstavoilla. Pöytäseurueesta erottaakin tavallisesti heidät, jotka ovat ulkomaalaisia: juomaa kaadetaan ensin itselle ja leipäkori noukitaan käsi pitkällä ojossa pöydän yli ilman, että sitä pyydettäisiin kauniisti vierustoverilta. Olenpa nähnyt niitäkin, jotka alkavat hotkia ruoka-annostaan ennen kuin muiden lautaset ovat saapuneet pöytään. En ole tapapoliisi, mutta ranskalainen kulttuuri on totisesti saanut terästämään omia pöytätapojani.

Kolme kysymystä

Ruokailun lomassa tietysti keskustellaan ja vielä kerran keskustellaan.

Aluksi heikko ranskan kielen taitoni sai minut hiljenemään ruokapöydässä. Keskustelu eteni niin ripeästi, etten pysynyt perässä. En saanut itsestäni pulppuamaan samanlaista kysymystulvaa vierustoverilleni kuin ranskalainen kanssasisareni. Tästä juuri eräs suomalainen ystäväni sai noottia ranskalaiselta treffikumppaniltaan: ”on kohteliasta esittää vastakysymyksiä”, totesi mies ystävälleni.

Nykyisin sen lisäksi, että hymyilen ja yritän painaa liudan ranskalaisnimiä mieleeni, esitän aina vähintään kolme kysymystä. Toisaalta olen huomaamatta ranskalaistunut sen verran, että puhua pälpätän melkein yhtä paljon kuin juttelisin suomalaisille ystävilleni. Enkä enää jaksa välittää kielioppivirheistä tai sinne päin sanotuista fraaseista. Pääasia, että tulee ymmärretyksi.

Poskipusuja ja punaviiniä

Poskipusutteluunkin ystävien kesken olen tietysti tottunut, mutta suuremmassa seurueessa se edelleen hirvittää. Puhumattakaan juhlista, joissa sekä tulo- että lähtötilanteessa on tehtävä pusuttelukierros. Toisaalta Suomessa en enää tiedä, miten ystäviä tulisi tervehtiä: kun toinen lähestyy halaten, minä olen moiskauttamassa suukon. Siitä syntyy yleensä sähellystä. Erityisesti mieheni tämä saa aina hämilleen.

Erinomaisten pöytätapojen rinnalla on myös yksi erityinen asia, josta nostan maljan ranskalaisille: kohtuullinen alkoholinkäyttö. Vaikka illan aikana kuluu viiniä ja samppanjapullo kaivetaan esille pienemmänkin juhlanaiheen merkeissä, ei kukaan (tavallisesti) vedä änkyräkännejä. Tämän olen todistanut lukuisilla syntymäpäivillä, ristiäisissä, häissä ja hautajaisissa.

Sopivasti kitkaa

On tietysti paljon asioita, jotka ärsyttävät minua ranskalaisessa kulttuurissa, kuten olematon kierrätyspolitiikka, virallisten asioiden hoitamisen tehottomuus, hitaat kaupankassat tai Pariisin ilmansaastetilanne, mutta nämä nitinät tässä sikseen. Onneksi ranskalaisen elämänmenon epäkohtia pääsee ruotimaan toisen ulkosuomalaisen kanssa.

On myös hyvä muistaa, että pitkälti kulttuurieroissa on kyse siitä, miten ja mistä käsin kulttuuria tarkkailee, ja mikä määritellään osaksi kollektiivista tai individualistista kulttuuria. On tietysti selvää, että Suomeen verrattuna ranskalainen kulttuuri on huomattavasti yhteisöllisempi; me vaadimme huomattavasti enemmän tilaa ja hiljaisuutta. Tämä ei ole millään tavalla kritiikki suomalaisuutta kohtaan. Toisaalta me suomalaiset vasta olemmekin yhteisöllisyyden ytimessä, kun istumme yhdessä alastomina saunan lauteilla (tätä tuskin monikaan kulttuuri voi pistää enää paremmaksi).

Hyvällä tavalla ranskalainen elämänmeno onkin opettanut arvioimaan omaa kulttuuriani ja toteamaan, että asiat voi tehdä toisinkin. Minulle sopii täydellisesti, että minä ja perheeni saamme elää näiden kahden kulttuurin välissä. Siinä syntyy juuri sopivasti kitkaa.

Teksti: Satu Adam
Kuva: Eeva Kolu
Copyright © 2017 2017. All rights reserved.
Proudly powered by 2017. Theme 2017 made by FitWP.