Satumaa

Voi olla, että se oli unta.

Kävelin kadulla, satojen ihmisten keskellä. Hartiani olivat kevyet. Ryhtini suora. Leukani lempeä. Leijailin läpi kaupungin. Muiden mukana, viivasuorissa linjoissa.

Kaupassa myyjät nyökkäsivät. Nöyrästi, mutteivät anteeksi pyydellen. Hekin seisoivat suorina, näkyvinä. He kunnioittivat itseään. He kunnioittivat minua. Sinä olet siinä. Minä olen tässä. Minä näen sinut. Annan sinun olla. Hiljaa. Itseksesi. Lähellä, mutta matkan päässä.

Japani on terapeuttinen kokemus jokaiselle, joka on ollut hankalassa tilanteessa tai yhteisössä. Moni tietää, miltä epäluottamus, ylikriittisyys ja kovuus tuntuvat. Miten ne loikkaavat olalle, tarrautuvat kurkkuun, vaanivat työpisteen takana.

Mutta Japanissa tajuaa, miltä kunnioitus tuntuu. Se tuntuu siltä kuin olisi harvinainen, suojeltava puu, muiden erityisten kasvien keskellä. Japanissa tulee yhtaikaa irrallinen ja yhteenkuuluva olo. Siellä toisten rajat ovat pyhät. Mutta samalla on selvää, että olemme kaikki yliluonnollisella tavalla yhtä.

Ensimmäisellä illallisellani Japanissa olin liikuttunut. Tajusin, etten ollut aikoihin, jos koskaan, tuntenut oloani yhtä ehjäksi, kokonaiseksi, arvokkaaksi. Englantia osaamaton tarjoilija, puhumaton taksikuski ja seesteinen kassaneiti olivat täyttäneet minut hyväksynnällä. Tunsin, että jollakin tasolla nämä täysin tuntemattomat ihmiset rakastivat minua.

Nyyhkien sopersin miehelleni, että olisinpa tiennyt. Olisinpa tiennyt jo lapsena, että tällainen maailma on olemassa. Tällainen maailma, jossa on ymmärrettävää ja hyväksyttävää, että haluan, että kaikki pöydällä lepäävät tavarat ovat suorissa riveissä. Maailma, jossa tajutaan, että lintujen laulu ja vesiputouksen pauhu auttavat asiointia julkisissa vessoissa. Silloin olisin jo lapsena tiennyt, että olen ihan normaali. Että on ihan luonnollista, etten pysty hoitamaan asioitani ala-asteen äänieristämättömissä vessoissa.

Japanin-matkan jälkeen olin kuukauden ajan uusi ihminen. Aiempaa seesteisempi. Hyväksyvämpi. Armollisempi. Rypyttömämpi. Pidempi. Terveempi. Mieleni toimi niin kuin meditaationauhoilla. Ajatukset lipuivat aivoihini pilvien lailla ja poistuivat yhtä kevyesti kuin olivat tulleetkin. Tunsin löytäneeni onnen salaisuuden, vaikken osannutkaan laittaa sitä sanoiksi.

Hiljalleen taika haihtui. Japani kuoritui pois iholtani. Tartuin jokaiseen Japaniin liittyvään kirjaan ja ilmiöön epätoivoisesti. Yritin viettää mahdollisimman paljon aikaa juuri Japanista palanneiden ihmisten kanssa. Jos vaikka Japani tarttuisi hengitysteitse. Mutta eihän se niin mene. Japani on syötävä, kuultava, hengitettävä sisään. Sen kanssa on kuljettava, nukuttava, kylvettävä tähtitaivaan alla. Se on otettava vastaan kaksin käsin, syvään kumartaen.

Tällä viikolla yritämme Eevan kanssa herättää Japanin henkiin Helsinki-kehoissamme ja -mielissämme. Katamme Japanin pöytään ja viemme sen kylpyyn. Lisäksi heittäydymme kreiseiksi — tavalla, jonka vain japanilaiset osaavat.

Teksti Jenna Kämäräinen
Kuva Eeva Kolu
Copyright © 2017 2017. All rights reserved.
Proudly powered by 2017. Theme 2017 made by FitWP.