Uramuusa: Thibault Monnier

Emmi-Liia Sjöholm

Ranskalainen tanssija ja koreografi Thibault Monnier, 25, muutti työn perässä Helsinkiin vuonna 2013. Kansallisbaletin riveissä viime vuodet tanssinut Thibault kertoi meille tanssijan kohtaamista ulkonäköpaineista, kurinalaisesta opetuksesta ja tulevaisuuden haaveistaan.

Missä olet opiskellut tanssia?

Olen aina ollut kiinnostunut liikkeestä ja visuaalisesta taiteesta, mutta aloitin tanssiharrastuksen melko myöhään – vasta kymmenvuotiaana. Olin jo 15, kun aloitin varsinaiset ammatilliset tanssiopintoni. Olen kotoisin Ranskan maaseudulta ja etsin parasta koulua lähikaupungeista. Lopulta sopiva löytyi Avignonista. Opinnot olivat monipuoliset: baletin lisäksi tarjottiin jazzia, modernia tanssia, tanssin historiaa ja anatomian tuntemusta. Opiskelin aamupäivät muiden nuorten tavoin lukiossa ja iltapäivät pyhitin tanssille ja sen teorialle. Valmistuin molemmista kouluista kolmen vuoden jälkeen kesäkuussa 2010.

Asuin hetken Yhdysvalloissa Bostonissa, mutta muutin pian Saksaan Hampuriin. Jatkoin opintojani School of the Hamburg Ballet of John Neumeier -balettikoulussa, joka tarjoaa todella korkeatasoista ja monipuolista opetusta. Opikelukaverini tulivat koulutuksen perässä ympäri maailmaa Australiasta, Japanista, Koreasta ja Etelä-Afrikasta.

Opiskelu oli intensiivistä. Pääsimme sekä työskentelemään Hampurin oopperan lavalle että tekemään omia koreografioita. Tuolloin ymmärsin, että pidän koreagrafin työstä jopa tanssimista enemmän.

Millaista tanssin opiskelu on?

Koulutus oli rankka. Usein ajatellaan, että tanssikoulujen kurinalaisuus johtuu opettajista, mutta kyse on enemmänkin siitä, että tanssijat joutuvat kohtaamaan aikuisten maailman hyvin nuorina. Olen oikeastaan onnekas, että aloitin ammattimaisen tanssimisen vasta teini-ikäisenä. Jotkut joutuvat mukaan alle kymmenvuotiaina, mutta heitä kohdellaan silti kuin aikuisia. Ala on kova ja ajatellaan, että siihen kannattaa tottua pienestä pitäen.

Kun opiskelee kovatasoisessa kansainvälisessä koulussa, täytyy käyttäytyä ammattimaisesti iästä ja taustoista riippumatta. Konflikteilta ei vältytä, kun lapset yrittävät miellyttää opettajiaan ja koreografeja. Olin itse hirveä opiskelija, koska olin niin epävarma perfektionisti. Mieleni ei taipunut, joten kehoni ei totellut, mikä johti siihen, että olin jatkuvasti tyytymätön itseeni. Kunnioitan opettajiani, sillä he jaksoivat minua vaikka olin vihainen teini, jota oli vaikea opettaa.

Vaikeinta oli ehdottomasti fyysisen harjoittelun määrä. Tanssimme joka viikko 35–50 tuntia. Joskus meillä oli ylimääräistä pilatesta, jotta opimme kontrolloimaan kehoamme. Väsymys oli alati läsnä ja välillä olisin halunnut elää tavallista lapsen arkea, mutta harjoituksia oli jatkettava tullakseni parhaaksi mahdolliseksi tanssijaksi. Olen kuitenkin kiitollinen, sillä opin kurinalaisuutta, kunnioitusta ja käyttäytymään kuin ammattilainen riippumatta olosuhteista. Opin paljon myös yhteistyöstä muiden kanssa ja sain elinikäisiä ystäviä, vaikka usein ajatellaan, että alalla vallitsee vain kova kilpailu.

Kuvat: Mikko Rasila

Miten päädyit Suomeen töihin?

Olen 198 senttiä ja oikeastaan liian pitkä balettitanssijaksi. Se on vaikeuttanut työn saantia. Valmistumisvuotenani kiersin Euroopassa koe-esiintymisissä ja ovet sulkeutuivat, koska näin epänormaalin kokoiselle keholle asetettiin kovat taitovaatimukset. Minulla ei vielä ollut juurikaan kokemusta, joten ohjaajat eivät palkanneet minua. Halusin niin kovasti ammattilaiseksi, että anoin yhtä lisävuotta opintoihini hioakseni tanssitaitojani. Jatko-opiskeltuani kaksi viikkoa Suomen Kansallisbaletti järjesti koe-esiintymisen elokuussa, jolloin yleensä kausi on jo alkanut. Muista poiketen johtaja Kenneth Greve piti kokoani vain vahvuutena ja antoi minulle mahdollisuuden. Päätin pakata laukkuni ja muuttaa Suomeen. Se oli iso käänne urallani, sillä työn kautta olen saanut tutustua ja työskennellä lukuisille upeille taiteilijoille, jotka ovat vaikuttaneet uraani monin eri tavoin.

Mikä on parasta työssäsi?

Tanssijan työssä elän joka hetki täydellä teholla. Tuntemukset ovat voimakkaita, tapaamani ihmiset ihania ja pääsen matkustamaan paljon työkseni. Uskon, että uran lyhytkestoisuus saa tanssijan elämään täysillä. (Useimmat meistä jäävät eläkkeelle viimeistään 45-vuotiaina.) Lavalla tunnen olevani pysäyttämätön ja jokainen sekunti valojen loisteessa on kuin adrenaliinipiikki.

Kuvat: Mikko Rasila

Oletko koskaan halunnut lopettaa?

Kyllä! Olen itse asiassa halunnut lopettaa tanssimisen monesti, koska joudun olemaan niin paljon poissa perheeni luota. Minulla on kaksi sisarusta, joihin koen voimakasta yhteyttä vaikkemme vietä juuri aikaa yhdessä. Mutta olen hyväksynyt, että tämä on osa rakastamaani työtä. Minulta jää näkemättä paljon kultaisia muistoja taiteen vuoksi, mutta se on henkilökohtainen valintani päästäkseni elämässä sinne, minne haluan. Tanssijan ura on haastava ja olen joutunut tekemään uhrauksia jopa hyvinvointini eteen, mutta samalla ura tanssimaailmassa on niin jännittävä kokemus, että se on saanut minut jäämään. Toistelemme taiteilijoiden keskuudessa mantraa: lopettaminen ei ole vaihtoehto. Se saa meidät jatkamaan sitä, mitä rakastamme.

Mikä on suurin psyykkinen haaste, jonka olet kohdannut?

Tanssissa on usein kysymys roolista, esittämisestä ja miellyttämisestä. Täytyy sopia rooliin ja olla juuri sellainen kuin mentor, koreografi tai ohjaaja haluaa. Onkin ollut haastavaa oppia olemaan tanssiessakin oma itseni. Työssä unohtaa helposti kuka oikeasti on, ja siksi on tärkeää että elämä työn ulkopuolella on tasapainoista. Pitää voida ladata akkuja omana itsenään. Tansijoita pidetään usein pinnallisina, mutta se on usein kuori, jolla suojelemme itseämme. Myymme feikkiä versiota itsestämme, jotta todellinen minämme ei tule tuomituksi.

Kuva: Rakai Photography ©

Joudutko elämään kurinalaista elämää?

Minulta kysytään tätä usein ja vastaan aina samalla tavalla: Teen juuri sitä, mitä itse haluan, milloin haluan. Tanssiminen vaatii elämänmittaista omistautumista, mutta samalla täytyy myös tasapainoilla muun elämän kanssa, jotta jaksaa töissä.

Olen kasvissyöjä, mikä aiheuttaa ruokavaliooni rajoitteita, mutta annan itselleni luvan muuten syödä mitä haluan. Kun mieliteko iskee, juoksen kauppaan ja antaudun herkuttelemaan. Painoni pysyy kurissa söin sitten mitä tahansa. Olen siinä mielessä onnekas, koska lavalla täytyy olla fyysisesti hyvässä kunnossa. Minun ei onneksi tarvitse tarkkailla syömisiäni.

Koetko ulkonäköpaineita?

Koen ulkonäköpaineita jatkuvasti. Tanssi perustuu siihen, miltä näytät ja väitän, että 80 prosenttia meistä saa töitä, koska miellyttää ohjaajan henkilökohtaisia mieltymyksiä. Minun on pitänyt hyväksyä itseni ja pituuteni. Kasvoin teini-ikäisenä, juuri baletin aloitettuani kauheaa kyytiä – 12 senttiä kahdeksassa kuukaudessa – eikä se jäänyt siihen. Kehostani tuli liian notkea, eikä minulla ollut tarpeeksi voimaa kontrolloida sen liikkeitä. Koska pituuskasvuni jatkui, minun oli vaikea kehittyä voimakkaammaksi. Lopulta löysin oikean personal trainerin ja ystävien myötä tasapainon. He auttoivat minua ymmärtämään, että minun täytyy harjoitella muutakin kuin tanssia ja kehittää lihaksiani. Pelkäsin aina isoa kokoani, minkä vuoksi en halunnut olla liian lihaksikas. Kuvittele pitkä ja lihaksikas mies balettimaailman keijukaisestetiikan keskellä. Mutta kun hyväksyin kokoni, kaikki alkoi loksahtaa kohdilleen.

Kuva: Rakai Photography ©

Mikä on ollut rakkain projektisi?

Jokainen projekti on minulle taiteilijana tärkeä. Mutta erityisesti työskentely koreografin kanssa, joka haluaa rakentaa taiteensa minun “päälleni” on arvokas kokemus. Silloin syntyy intiimi linkki kahden ihmisen välille, jotka haluavat tehdä taidetta toisen taidoista. Koen, että olen silloin vastuussa heidän taiteellisesta näkemyksestään ja haluan, että he voivat olla minusta ylpeitä.

Kun työskentelen itse koreografina, yleisön reaktiot ja mielipiteet on kohdistettu suoraan minulle. Siitä koen enemmän paineita kuin tanssijana, jolloin toteutan jonkun toisen näkemystä. Siksi omat koreografiat ovat minulle erityisen rakkaita ja koko prosessi jännittävä studiotyöskentelystä valosuunnitteluun, puvustukseen, lavastukseen ja lopulta itse esitykseen.

Ketä ihailet?

Serbialaisen performanssitaiteilija Marina Abrahamovicin omistautuminen taiteelle on kaunis esimerkki kelle tahansa. Hän on taistellut hyvän puolesta ja hyväksynyt elämän kaikki puolet, kivun ja nautinnon, ja yrittänyt oppia niistä. Hän on halunnut oppia jatkuvasti uutta tullakseen paremmaksi ihmiseksi ja taiteilijaksi ja minusta se on piirre, jossa on viisautta ja kykyä ravistella maailmaa. Hänen tapaamisensa olisi suuri kunnia.

Ihailen myös kaikkia, joilla on rohkeutta nousta epäoikeudenmukaisuutta ja pahaa vastaan. Balettimaailmassa se on uutta, ja vasta nyt ihmiset ovat alkaneet puhua pelottomasti. Baletissa koetaan paljon syrjintää, jota ei enää sulateta noin vain.

Mikä on paras saamasi uravinkki?

Eräs minulle tärkeä koreagrafi sai minut ymmärtämään, että tein hallaa itselleni ja muille lähelläni olemalla niin vihainen. Kutsun häntä sen vuoksi enkelikseni. Muistakaa rakastaa ehdoitta. Jokainen päivä tuo tullessaan uusia haasteita, joten tämä on minullekin jatkuva oppimisprosessi. Mutta vaikeudet kannattaa ottaa tunnustellen vastaan ja kääntää ne rakkaudeksi.

Kuva: Beto Guzman, editorial for Derhi Roei ©

Asetatko itsellesi tavoitteita?

Uskon, että mitä parempi tanssija olen teknisesti sitä paremmin pystyn myös koskettamaan yleisöä. Mutta yritän asettaa itselleni mahdollisimman vähän tavoitteita. Yritän hyväksyä asiat sellaisena kuin ne tapahtuvat, mutta kärsivällisyydessä minulla on vielä opittavaa.

Kuva: Beto Guzman, editorial for Gemmi Finland and Frenn Company ©

Mitä haluat seuraavaksi saavuttaa?

Työni Kansallisbaletissa on päättymässä ja uusin käänne urallani on se, että minulle on tarjottu töitä hyvin erilaisten koreografien kanssa freelancer-tanssijana. Työ tuo mukanaan matkustamista esimerkiksi ensi kesänä Venetsiaan Marie Chouinardin ja kolmen muun koreografin kanssa.  Tulevana talvena vietän osan ajasta Tukholmassa erään kiinnostavan koreografin kanssa työskennellen.

Tulevaisuudessa haluan myös työskennellä yhä enemmän muodin parissa. Opetan kehonhallintaa ja liikettä erilaisille muotimaailman yritysasiakkaille. En malta odottaa, että pääsen tekemään töitä suunnittelijoiden ja valokuvaajien kanssa. Pääsen myös esittämään omia koreografioitani sooloartistina sekä työskentelemään koreografina muille. Opetan myös helsinkiläisissä tanssikouluissa, mikä on mahtavaa, koska pääsen tutkimaan liikettä nuorten aikuisten ja opiskelijoiden kanssa, joilta myös minä opin itse paljon.

Toivon, että pääsen jatkossa työskentelemään uudelleen myös Helsingin oopperassa. Se on ollut mieletön kokemus sekä tanssijana että koreografina. Olen Kansallisbaletille hyvin lojaali, koska kasvoin siellä ammattilaiseksi.

Haluaisin myös työskennellä joskus tulevaisuudessa tuottajana ja agenttina, jotta voisin auttaa muita, jotka ovat nyt siinä tilanteessa kuin minä aloittaessani uraani. Haluaisin auttaa tuomaan taidetta niihin yhteisöihin, joissa se ei ole helposti saatavilla, koska taide voi todella muuttaa elämän. Se on tapa ilmaista itseään niin psyykkisesti kuin henkisesti. Taiteen avulla voi nousta hyvin synkistä vesistä.

Teksti: Emmi-Liia Sjöholm
Kuvat: Mikko Rasila, Rakai Photography, Beto Guzman
Copyright © 2018 2018. All rights reserved.
Proudly powered by 2018. Theme 2018 made by FitWP.