The Rider

 
therider1.jpg

Back in the cities they have different ways
football and eggnog and Christmas parades
I'll take my blanket, I'll take the reins
it's Christmas for cowboys, wide open plains

A campfire for warmth as we stop for the night
the stars overhead are Christmas tree lights
the wind sings a hymn as we bow down to pray
it's Christmas for cowboys and wide open plains

Kuuntelin koko joulun John Denverin Rocky Mountain Christmas -levyä, ja varmaan sen tunnelmissa päädyin käymään joululomalla katsomassa modernin cowboy-elokuvan The Rider. Onneksi. Se oli nimittäin hienoin, jonka olen hetkeen nähnyt.

Rodeo on aina vaikuttanut minusta typerältä, mutta preerian kutsun olen aina kuullut sieluni syvimmissä sopukoissa. Olen luultavasti ollut jossain entisessä elämässä cowboy. (Toivottavasti enemmän sellainen, joka ratsastaa tuulessa kohti tuntematonta ja vähemmän pyssysankari.)

The Rider kertoo nuoresta rodeoratsastajasta, joka joutuu vakavan loukkaantumisen jälkeen etsimään elämäänsä muuta sisältöä kuin rodeoiden kiertämisen. Machokulttuurissa oman haavoittuvuuden kohtaaminen ei ole helppoa (SAY I WON’T AND I WILL, sanoo tatuointi halvaantuneen rodeoratsastajaystävän selässä. Cowboy up!, sanovat tuttavat kun tarkoittavat, että älä nössöile.). Eikä yhtään sen helpompaa ole luopua ainoasta asiasta, jonka varaan on rakentanut koko elämänsä.

The Rider on hieno mietiskely identiteetistä, merkityksestä ja maskuliinisuudesta, ryyditettynä viipyilevän kauniilla maisemakuvilla Etelä-Dakotan autiomaasta. (Ne toivat mieleeni rakastamani Georgia O’Keeffen maalaukset.)

Lakota-intiaanien syntyperää oleva entinen rodeoratsastaja Brady Jandreau osasi ohjata hevosta ennen kuin osasi kävellä. Jandreaun kohtaukset hevosten kanssa ovat hypnoottista katsottavaa.

Lakota-intiaanien syntyperää oleva entinen rodeoratsastaja Brady Jandreau osasi ohjata hevosta ennen kuin osasi kävellä. Jandreaun kohtaukset hevosten kanssa ovat hypnoottista katsottavaa.

The Rider on myös melkoinen kummajainen elokuvaksi. Se nimittäin perustuu melkein yks yhteen pääosanäyttelijä Brady Jandreaun elämään. Elokuvaa kuvattaessa Jandreaun loukkaantuminen oli vasta tuore. Kaikki näyttelijät ovat amatöörejä ja näyttelevät käytännössä itseään. Monet kohtaukset tuntuvat dokumentaarisilta ja varmasti ovatkin sitä.

Moni asia The Riderissä liikutti ja vaikutti. Jandreaun läsnäolo hevosten kanssa, ne Etelä-Dakotan maisemat. Se miten sekopäisimmänkin rodeoratsastajan hulluuden ja tyhmänrohkeuden takana tuntuu lopulta olevan vain inhimillinen tarve olla osa jotain.

Ja se, että elokuvan on ohjannut nuori kiinalainen nainen, Chloé Zhao. Jostain syystä se oli mahdottoman koskettava ajatus. Että elokuvaohjaaja Pekingistä on saapunut Etelä-Dakotan intiaanireservaattiin cowboyden keskelle ja saavuttanut heidän luottamuksensa tasolla, jolla on ollut mahdollista tehdä heidän kulttuuristaan näin intiimi ja kaunis elokuva.

Ja sitten vielä… ne hevoset. Olen jo pitkään haaveillut siitä, että opettelisin ratsastamaan. Olisikohan 2019 vihdoin se vuosi?