Oltaisko ihmisiä

 
Painolastia Uunisaaressa, tammikuussa 2019.

Painolastia Uunisaaressa, tammikuussa 2019.

Pari viikkoa sitten jaoin Instagramissa kuvan, jossa makaan keskellä päivää sohvalla ja keräilen voimia siihen, että jaksan viikata pyykit. Arkeni on tällä hetkellä sellaista.

Mediassa uupumuksesta, sairauksista, masennuksesta tai vaikka ylivelkaantumisesta ja päihdeongelmista puhutaan yleensä menneessä aikamuodossa. “Olin masentunut, näin paranin.” “Sain burnoutin, mutta nyt elämäni on taas hyvää.” Kuvalla halusin sanoa: heipä hei! Sain burnoutin, en ole täysin toipunut siitä - ja saan silti näkyä ja olla olemassa juuri tällaisena.

Selviytymistarinat ovat hurjan tärkeitä, mutta olen alkanut viime aikoina miettiä, miksi asioiden täytyisi olla niin mustavalkoisia. “Kärsin, selviydyin, ja nyt voin hyvin.” Tarinoissa “entinen elämä” masentuneena, uupuneena tai vaikka alkoholistina esitetään usein lohduttoman kauheana (mitä se toki joskus onkin, mutta ei todellakaan aina eikä koko ajan).

Olen alkanut miettiä, että ehkä yksi kärsimystä lisäävä tekijä on juuri se, että ajattelemme näitä asioita paskana, josta pitää selviytyä. On päästävä toiselle puolelle, terveiden tai selviytyneiden joukkoon. Ehkä siksi kansa raivostui, kun masentunut kansanedustaja meni itsenäisyyspäivänä Linnan juhliin - eihän se nyt käy päinsä, että masentuneenkin elämässä on myös hyviä päiviä.

Entä jos ajattelisimme, että nämäkin asiat ovat vain elämää? Kaikki on vain sitä yhtä ja ihan samaa elämää!

Minäkin vetäydyin ennen vaikeuksia kohdatessani vertauskuvalliseen luolaan ja ajattelin, että tulen sieltä ulos vasta kun “tilanne on ohi”. Nyt sen sijaan ajattelen, että jaahas, nyt elämässäni on vaihe, jossa mieleni voi loistavasti mutta kehoni on rikki. On ollut myös kausia, jolloin roolit ovat olleet toisin päin. Nyt yritän siis toimia enemmän kehoni kuin mieleni ehdoilla, ottaa iisisti ja hyväksyä fyysiset rajoitteeni. Elämä jatkuu silti. Ei mene tauolle, vaan jatkuu - erilaisena, mutta jatkuu.

Ehkä ei ole paskaa elämää, josta täytyy taistella tiensä kohti hyvää elämää. On vain elämää, kaikkinensa. Paskaan sisältyy aina myös vähän hyvää ja hyvään sisältyy aina myös vähän paskaa. Ehkä se paska on vähän kuin sarjakuvien juoksuhiekka - mitä väkivaltaisemmin ja nopeammin yrittää riuhtoa itsensä ulos paskasta, sitä tiukemmin jää jumiin.

Jos ajattelisimme, että kaikki on vain elämää, meillä ei olisi niin kiire hoputtaa toipumista tai piilotella nykyistä tilaamme muilta. (Kaikki se piilottelu, jösses mitä energian tuhlausta silloin kun se on muutenkin vähissä!)

Entä jos ei vetäisikään päälle pärjäämisen naamaria siihen asti kunnes voi palata voitokkaasti kertomaan selviytymistarinan.

Häpeätutkija Brené Brown puhuu paljon siitä, kuinka juuri häpeä ajaa ihmiset ajattelemaan, että köyhyydestä, mielenterveysongelmista tai päihderiippuvuuksista kärsivät ihmiset ovat niitä muita. On helpompaa ajatella alkoholistia tai narkkaria ihmisroskana kuin kohdata se tosiasia, että heissä oleva haavoittuvaisuus, se ihan sama, asuu myös meissä. Kuka tahansa meistä tai rakkaistamme voisi olla heidän asemassaan. Se ajatus on niin pelottava, että on helpompaa turvautua ylemmyydentuntoon kuin kohdata se.

Kirjassaan Drink: The Intimate Relationship between Women and Alcohol Ann Dowsett Johnston viittaa amerikkalaiseen tutkimukseen, jonka mukaan merkittävä osa alkoholi- ja huumeriippuvaisista naisista on joutunut lapsuudessa tai nuoruudessa seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Tuollaiset tutkimukset pistävät miettimään, kuinka paljon missään on lopulta kyse heikkoudesta, vahvuudesta tai tahdonvoimasta.

Meidän kaikkien on helppoa olla vahvoja, kun olosuhteet ovat siihen suotuisat.

Ja meissä jokaisessa - joka ikisessä - asuu se mahdollisuus, että jossain vaiheessa saatamme kohdata enemmän kuin jaksamme kantaa. Jokainen, joka kuvittelee olevansa perustavanlaisesti alkoholistia, mielenterveyspotilasta tai työtöntä parempi ihminen, on enemmän ulalla kuin ne, joita halveksii.

Ei ole mitään meitä ja niitä. On vain meitä, ja me olemme kaikki tässä ihan samassa ihmisyyden veneessä.

Siihen, ihmisenä olemiseen, kuuluvat kaikki mahdolliset kokemukset ja tunteet. Kaikki ne joita olemme tottuneet ajattelemaan hyvinä tai pahoina, hyväksyttyinä tai kiellettyinä.

Eiköhän olisi jo aika antaa sille kaikelle tilaa olla ja näkyä, osana tätä yhtä ja samaa elämää.

 
Ajatuksia, HyvinvointiEeva Kolu