Paratiisisaareke

 
Valmistuu, valmistuu. Saareke kuten muukin keittiö tulee Gigantin Epoq-keittiömallistosta.

Valmistuu, valmistuu. Saareke kuten muukin keittiö tulee Gigantin Epoq-keittiömallistosta.

Vuosia, jo ajalta ennen kuin muutin pois vanhempien luota, minulla on ollut kolme aika maltillista asumiseen liittyvää unelmaa:

Pitkä puinen ruokapöytä, jonka äärelle voisi kutsua ystäviä syömään.
Kylpyamme, duh.
Keittiösaareke, koska rakastan ruoanlaittoa ja olisi ihanaa ettei tarvitsisi tuijottaa aina seinää porkkanaa pilkkoessaan.

Yhdessäkään asunnossani ei ole koskaan ollut mitään noista. Kun aloin pari vuotta sitten etsiä uutta asuntoa, päätin että odotan niin kauan että löydän asunnon, jossa on pohjaratkaisun puolesta mahdollisuus kaikkiin kolmeen.

Olen aikaisempienkin asuntojen kohdalla pohtinut remontti- ja sisustusratkaisuja, jotka mahdollistaisivat jonkin näistä. Aina on ollut joku mies - isä, poikaystävä - jonka mielestä on ollut parempi tehdä asiat toisin. Ei ole järkeä kaataa seinää vain saarekkeen takia, pyöreä pöytä on pitkää parempi, ja niin edelleen. En edes tajunnut, kuinka vähän sananvaltaa olen suonut itselleni aiemmissa koti- ja remonttiprojekteissa ennen tätä (apunani tällä kertaa äiti, joka on yhtä hullu kuin minä).

Olen oppinut tämän sekopäisen remontin kautta paitsi ruuvinvääntimistä ja tasoituslaasteista, tosi paljon omista uskomuksistani, toimintatavoistani, ajatuksistani ja haaveistani. Mikä tekee kodin, mikä siellä on minulle tärkeää. Mitä oikeasti haluan elämältä. Millaista on minun mielestäni toimiva ja hyvä arki. Missä asioissa olen täysin mukisematta luopunut minulle tärkeistä asioista ja omista ideoistani, koska minulla ei ole ollut itsevarmuutta luottaa siihen, että niillä on väliä. Olen ajatellut, että koska en ole syntynyt pora kädessä, joku muu tietää minua paremmin. Mutta kuka muu voisi tietää minua paremmin, millainen koti tukee minun hyvinvointiani?

Kun kaverini ilmoitti Facebookissa myyvänsä pitkän tammisen ruokapöydän, ostin pöydän vaikkei minulla vielä ollut edes asuntoa. Päätin, että mihin ikinä muutankaan, siellä on tällä kertaa tilaa juuri sellaiselle ruokapöydälle josta minä haaveilen. (Tietenkään en oikeasti nimittäin ole haaveillut itse pöydästä, vaan sen äärellä vietetyistä illoista ja aamuista, ystävistä ja illoista jolloin viini ja ruoka ei lopu kesken.) Pöytä majaili muuttooni asti kaverin varastossa - kiitos kärsivällisyydestä!

Kun kävin katsomassa nykyistä asuntoani, tiesin heti että siitä tulee kotini. Järki ei puoltanut ajatusta - asunto oli alihinnoiteltu, ihana ja näytössä oli tosi paljon porukkaa, ja lisäksi tiesin että jo valmiiksi varsin maltillisesta hinnasta huolimatta en voisi tarjota asunnosta edes pyyntihintaa. Intuitioni oli kuitenkin niin vahva, että kotimatkalla näytöstä poikkesin Jolieen ja ostin itselleni purkin laventelintuoksuista kylpysuolaa. Olin nimittäin täysin varma siitä, että kylpisin pian juuri näkemäni asunnon ammeessa.

Yhteisen taipaleemme alku ei ole ollut ihan iisi - odotin ensin puoli vuotta asunnon vapautumista, sen jälkeen reilut puoli vuotta että sain isännöitsijältä luvan aloittaa remontin, ja nyt olen rempannut asuntoa pienellä budjetilla viime elokuusta lähtien. Ilmassa on koko ajan ollut kaaoksen ja väliaikaisuuden tuntu.

Pari päivää sitten tulin kotiin ja keittiööni oli kohonnut saareke. Kolme kolmesta on nyt täytetty. Remonttikin näyttää vihdoin oikeasti olevan loppusuoralla - enää puuttuvat sähkötyöt, listat ja vaatekaapin ovet, sitten on jäljellä pelkkää hienosäätöä.

En ole ihan varma mikä tämän kirjoituksen pointti on. Kai se, että kannattaa miettiä mikä kodissa - tai elämässä ylipäätään - on itselle oikeasti tärkeää ja sen jälkeen miettiä, kuinka paljon on valmis siitä joustamaan… ja onko edes oikeastaan pakko.

Voisiko joskus luottaa siihen, että elämässä voi toisinaan oikeasti saada juuri sen, mitä haluaa. Kun vain uskaltaa pyytää ja malttaa odottaa.

Tai ehkä se, että puolentoista vuoden odottelun, ahkeroinnin, hermoilun ja kaaoksen jälkeen loppusuora häämöttää ja se kaikki tuntuu tämän arvoiselta. Että voisiko olla, että viiden vuoden vuoristoradan jälkeen minua odottaa oikeasti ehkä elämä, jossa on tilaa tasaisesti rullaavalle arjelle.

Tai ehkä halusin vain iloita siitä, että 2019 tuntuu olevan vuosi, kun pienet ja vähän suuremmatkin unelmat alkavat toteutua oikealta ja vasemmalta.

 
KotiEeva Kolu