Vähän valoa

 
valoa (4 of 4).jpg

Tämä on ollut ensimmäinen talvi, kun ei ole vituttanut. Kun en ole raivonnut turhautumistani kylmään tai pimeään, selannut äkkilähtötarjouksia, haaveillut häipymisestä tai suunnitellut muuttoa ulkomaille.

Olen antautunut pimeälle ja kylmälle, näille päivä päivältä kasvaville lumiröykkiöillekin. Olen antanut liekaa itselleni kaikessa, missä olen osannut ja voinut. Hyväksynyt sen, että talvella energiaa ja voimia on vähemmän. Että talvella elämän kuuluukin olla erilaista.

Ja kas, kun asioiden antaa tapahtua maailmankaikkeuden suunnittelemassa rytmissä, huomaa myös heti, kun jotain uutta alkaa versoa. Vielä pari päivää sitten fiilistelin talvea ja sitä mitä se nykyään minulle merkitsee: vetäytymistä, pimeää, syviä vesiä, jotain hiljaisempaa viisautta ja kauneutta, jonka avautuminen vaatii aikaa, hiljaisuutta ja kärsivällisyyttä.

Nyt viimeisten parin päivän sisällä olen huomannut, että kun valo lisääntyy, minussakin alkaa versoa jotain uutta. Talvi tulee kestämään vielä pitkään, mutta mieleni ja kehoni alkaa jo valmistautua kevääseen. Valmistautua, ei vaatia ja odottaa malttamattomana.

valoa (3 of 4).jpg

Olen kiitollinen vaihtelevalle säälle, koska se tekee ehkä helpoiten näkyväksi sen, miten paljon me hassut pienet ihmiset yritämme kontrolloida elämää. Maailmaa, olosuhteita, muita ihmisiä, paljon meitä suurempia voimia.

Kontrollointia ei ole vain aktiivinen toiminta vaan ennen kaikkea ajatukset siitä, miten asioiden pitäisi olla. Ja kun asiat eivät ole niin kuin haluamme, silloin ne ovat tietenkin väärin. Olispa kesä, olispa kevät, toivottavasti huomenna paistaa aurinko, nyt riittää tämä sade, ihan liian kuuma, lakkaispa jo lumentulo.

Enkä tarkoita nyt sitä, että olosuhteet eivät saisi ikinä vituttaa. Vitutuskin on osa ihmisenä olemista.

Mutta miten paljon energiaa kuluu taisteluun, vastaan haraamiseen ja kontrollointiin… ja kun se taistelu ei koskaan tule johtamaan mihinkään. Olipa kyse säästä tai muista ihmisistä, kontrolli on pelkkä illuusio. Voit päättää tässä ja nyt, kuinka paljon energiaa haluat käyttää pelkän illuusion ylläpitämiseen.

Ei ole sään tehtävä mukautua minun mielihaluihini, vaan on minun tehtäväni mukautua säähän. Löytää oma paikkani maailmankaikkeuden ikiaikaisessa järjestyksessä - ja sori vaan muru, mutta se ei ole asioiden huipulla. Kun hyväksyn tämän, kas, vituttaa vähemmän.

Tänä talvena olen viimeistään oppinut sen, että kun päästän irti kontrollista ja asioiden luokittelemisesta hyviksi tai huonoiksi, vapautuu paitsi valtavasti energiaa, myös ilmestyy uutta tilaa. Tilaa nähdä, tuntea ja huomata asioita, joille ennen olin sokea. Kaikki se vaatii herkkyyttä, jonka ennen runnoin resistanssin alle.

Kuten nyt nämä uudet versot, jotka ovat alkaneet nostaa päätään mielessäni ja kehossani. Olisin tallonut ne saman tien hengiltä, jos olisin tuttuun tapaan yrittänyt kiirehtiä asioiden edelle ja alkanut vaatia malttamattomana, että kevään pitäisi jo tulla, minun pitäisi jo olla energisempi, auringon pitäisi paistaa, lumisateen lakata, kaiken pitäisi jo muuttua ja mielellään nyt!!!!!!!!

valoa (1 of 4).jpg

Viimeiset kaksi päivää olen selaillut kotoa löytyviä lehtipinoja ja leikellyt irti kaikki kuvat, jotka kiinnostavat ja puhuttelevat juuri nyt. (Niissä on enimmäkseen hevosia, puita ja hedelmiä, aika paljon Välimeren maisemia.) En vielä tiedä mitä teen niillä kaikilla kuvilla. En välttämättä mitään, mutta se on ollut hauskaa. On kiinnostavaa huomata että aistit alkavat hissuksiin talven jäljiltä taas avautua uudenlaisille asioille. Väreille, hulmuaville helmoille, kaikelle kevyelle ja häpeilemättömän kauniille, keltaisemmalle kuohuvammalle ilolle, uudenlaiselle rakkaudelle…

Eilen kyllästyin talvisaappaisiin ja haaveilin kauniista kengistä. Niistä olisi koitunut minulle vain harmia, joten pidin talvisaappaat mutta puin niiden seuraksi mekon - näytti hirveältä, tuntui oikealta. Tänään pukeuduin muhkeaan villapaitaan, mutta oranssiin sellaiseen.

Ja kuinka aion varoa tallaamasta herkkiä versoja, jotka nostavat päätään mielessäni ja kehossani?

Otan lisääntyvän valon vastaan. Huomioin, miten sen seurauksena asiat alkavat muuttua sekä minussa että ympärilläni, mutta yritän olla esittämättä vaatimuksia siitä millaisia niiden pitäisi olla tai missä tahdissa niiden pitäisi tapahtua.

Annan uusille unelmille ja mielenkiinnon kohteille aikaa näyttäytyä minulle omassa tahdissaan. Uteliaana tarkkailijana, en kontrollikeskuksen johtajana.

Annan lupaukselle keväästä kaiken sen tarvitseman ajan puhjeta ja kasvaa rauhassa. Kunnes lupaus ei ole enää vain lupaus.

 
Eeva Kolu