Suoraan suoneen

 
huhti2 (1 of 1).jpg

Mä oon sellanen ihan kuiviin nuupahtanut viherkasvi joka pitäis viedä suihkuun ja istuttaa uuteen ruukkuun.

Joo tiedän tasan tarkkaan. Olispa ihmisille sellanen kovalevyn resetointi. Tai et asennettais kokonaan uus kovalevy. Menisin siihen heti.

Otteita pari päivää sitten kaverin kanssa käydystä keskustelusta. Huoh, kyllä vain - taas takapakkia burnoutrintamalla, koska en näköjään ikinä opi. Tai no, onhan tässä opittu. Ei vaan vielä kaikkea.

Olen esimerkiksi jo aikaisemmin oppinut sen, että ei pidä ottaa enempää kuin pystyy ja jaksaa kantaa. Mutta nyt tämän viimeisimmän episodin jälkeen tajusin, että ei pidä ottaa edes sen vertaa. Pitää ottaa reilusti vähemmän kuin mihin pystyy, koska silloin on varaa yllätyksiin (kuten vaikka sähköremonttiin, joka venyy parista päivästä kuukauteen).

Jos yllättäville kuormitustekijöille tai aikasyöpöille ei ole jättänyt yhtään tilaa, koko paletti kosahtaa. Kohta on hyvistä aikeista huolimatta niskassa taas enemmän kuin jaksaa kantaa. Tälläkin kertaa selvisin, mutta olen taas jaksamisen kanssa takaisin lähtöruudussa.

No, kantapään kautta. Kantapään kautta… kantapäät ovat olleet kovilla viime vuosina.

Tämän viimeisimmän puristuksen myötä väsymys on päässyt siihen pisteeseen, että siihen ei auta enää edes lepo. Mutta pari yötä sitten tajusin, mikä auttaa. Heräsin keskellä yötä ajatukseen, että haluan tiputukseen.

Haluaisin maata tiputuksessa, jossa annettaisiin elämää suoraan suoneen. Värejä. Makuja. Keskusteluita. Naurua. Taidetta. Musiikkia. Kevyessä tuulessa heiluvia heinänkorsia ja kevätkukkia. Linnunlaulua. Sitä tunnetta kun kääntää kasvot kohti auringonpaistetta. Sitä miltä rantakivet tuntuvat jalkojen alla ja persikan nukkainen pinta kädessä.

On väsymystä, johon auttaa nukkuminen. Ja sitten on toisenlaista väsymystä, sellaista kun tuntuu että on puristanut itsensä täysin kuiviin eikä ole mitään annettavaa mihinkään tai kenellekään, ei enää mitään sanottavaa eikä enää edes muista miksi millään oli koskaan mitään väliä. Silloin tekee yleensä mieli vetäytyä omaan luolaansa piiloon kaikelta, mutta tämänkin olen jo oppinut: juuri silloin se on pahinta, mitä voi tehdä.

Sellaiseen väsymykseen auttaa vain yksi asia: elämä.

Ei nuupahtanut kasvikaan ala kukoistaa, jos sen laittaa pimeään huoneeseen yksin lepäilemään. Se tarvitsee vettä, aurinkoa ja ravinteita.

Hohoi elämä! Minäkin tarvitsen vettä, aurinkoa ja ravinteita. Isona annoksena ja suoraan suoneen, kiitos.