Kun aika on

 
9A71F211-3E7F-4928-9216-0D024823BB49.JPG

Erityisesti tähän aikaan vuodesta naapuruston puut ja pensaat muuttuvat hyvin tärkeiksi.

Tunnen henkilökohtaisella tasolla jokaisen, jonka ohi kävelen useamman kerran viikossa. Aina ohi kävellessäni tarkkailen tilannetta - missä vaiheessa mennään silmujen, lehtien, nuppujen, kukkien kanssa?

Puiston omenapuista yksi oli jo täydessä kukassa. Hassua kyllä, sen vieressä oleva tismalleen samanlainen puu oli vasta ujoilla nupuilla.

Kaksi puuta, samaa lajia, samalla paikalla, samoissa olosuhteissa. Toinen täydessä kukassa, toinen vasta valmistautui.

Yksi juttu jota olen ajatellut paljon - miten turhaa on asioiden hoputtaminen.

Turhaa ja haitallista.

Asiat ottavat sen ajan minkä ne ottavat, ja se aika on meille jokaiselle eri. Mitään ei voi pakottaa, ainakaan mitään hyvää.

Vaikka näennäisesti näyttäisikin siltä, että olemme samanlaisia, samassa tilanteessa, samoissa olosuhteissa, jokaisen sisäinen maailma on täysin erilainen emmekä voi nähdä mitä siellä tapahtuu - jos olemme jotakuinkin selvillä omastamme olemme jo melkoisen onnekkaita. Se mikä voi minusta tuntua maailman yksinkertaisimmalta päätökseltä, voi olla toiselle järjettömän vaikea ja pelottava.

Tietysti joskus on tehtävä asioita, jotka pelottavat ja joihin ei ole ihan valmis - sitä kutsutaan kasvuksi. Mutta milloin on aivan liian aikaista tällaiselle loikalle ja milloin juuri sopiva hetki, sitä ei voi tietää kukaan muu kuin sinä.

Siksi yritän nykyään olla varovainen ja olla jakelematta neuvoja siitä mitä sun pitää nyt vaan tehä. Enkä myöskään enää kuuntele enkä varsinkaan ota paineita, kun muut alkavat hoputtaa johonkin minkä aika ei ole vielä - hei no big deal, sun pitää vaan.

Sun pitää vaan. Eikä pidä.

Sun pitää vaan;

kuunnella itseäsi,

ja ottaa se aika minkä tarvitset, koska:

sekin aika tulee.

Asioiden aika tulee, kun niiden aika tulee, mutta se tulee.

Ja sitten: boom!

Puhkeat kukkaan.