Kuinka parhaaksi tullaan

Olennaisen äärellä, tavallaan - oikeasti olennaisen äärellä ei oteta selfieitä.

Olennaisen äärellä, tavallaan - oikeasti olennaisen äärellä ei oteta selfieitä.

Kysyin napolilaisen pizzerian Helsingissä omistavalta tutultani, missä Napolissa kannattaisi syödä pizza, jos aikoo syödä vain yhden. Sain pari eri vaihtoehtoa, ja kun vähän vielä tivasin, jäljelle jäi yksi: Da Michele.

En ollut ainoa, joka oli saanut samaisen vinkin. Saapuessani paikalle koko katu oli tukossa jonottajista. Da Michelellä on ilmeisesti maine paitsi yhtenä Napolin, myös koko maailman parhaista pizzerioista. (Myöhemmin sisällä tajusin, että tämän on oltava sama paikka, jota Elizabeth Gilbert hekumallisesti kuvailee kirjassaan Eat Pray Love, koska seinällä oli valokuva Julia Robertsissa syömässä pizzaa. Robertshan esitti Gilbertiä kirjan leffaversiossa.)

Kerrankin kannatti olla yksin liikenteessä - siinä missä pareittain ja porukassa olevat joutuivat jonottamaan tunnin tai kaksikin, minä sain purjehtia suoraan sisään. Hähää!

Da Michelen pizza oli toden totta erinomaista, mutta se ei kuitenkaan itselleni jäänyt paikasta päällimmäisenä mieleen. Olen viime aikoina miettinyt Da Michelen meininkiä paljon. Nimittäin sitä, miten tullaan maailman parhaaksi.

Da Michelen listalla on kolme tuotetta: marinara, margherita ja tuplamargherita.

Juomalistalla neljä: vesi, kalja, Fanta ja Coca Cola (ei lightiä).

Jos haluaa jotain muuta, täytyy mennä jonnekin muualle.

Monille Da Michelen pizza on uskonnollinen kokemus, mutta minä koin oman herätykseni tämän asian äärellä. Da Michele on paras siinä mitä tekee, koska se keskittyy siihen mitä se haluaa tehdä: täydellistä pizzaa.

Siellä ei multitaskata, mietitä trendejä, seurata mitä muut tekevät tai yritetä miellyttää kaikkia. (Enkä usko että siellä myöskään pidetään loputtomasti palavereja.)

Työelämä itsessään on täynnä epäolennaista - turhia sähköposteja, turhia palavereja, asioita joita tehdään vain tottumuksesta, touhottamista ilman keskittymistä, multitaskaamista (yök). Mutta työn päälle tulee vielä kaikki muu, joka vaatii aikaa, energiaa ja huomiota. Välillä tuntuu, että sitä on vuosi vuodelta enemmän.

Se kuuluisa pizza. Napoli, huhtikuussa 2019.

Se kuuluisa pizza. Napoli, huhtikuussa 2019.

Olen tänä keväänä tajunnut, että ennen kaikkea haluan kirjoittaa. Ja silti en ole koskaan ottanut kirjoittamista aivan tosissani. Parhaimmillaankin olen keskittynyt siihen ehkä 50-prosenttisesti, ja sen ansiosta minusta on tullut melko hyvä. Mutta haluan olla helvetin hyvä.

Olen elänyt sellaisessa harhassa, että voisin samaan aikaan olla kaikkea muutakin. Että siinä sivussa kun kehkeydyn loistavaksi kirjoittajaksi voin olla myös remontoija, valokuvaaja, koodari, konsultti, kirjanpitäjä, opinto-ohjaaja, sisustussuunnittelija, kiinteistövälittäjä ja lisäksi harrastaa kaikkea mahdollista (kalligrafiaa! maalausta! piirustusta! keramiikkaa! kukkien asettelua! vanhojen huonekalujen kunnostusta! ratsastusta! Pelkästään viime viikolla suunnittelin aloittavani italiantunnit, meneväni ompelukurssille, balettitunneille ja autokouluun). Ja tietenkin olla aina valmis lähtemään viinille. Olla ihminen, joka vastaa säntillisesti puhelimeen, sähköposteihin ja inbox-viesteihin kaikissa eri somekanavissa. Jolla on aina aikaa kaikille. Ja kun on niin kamalasti kaikenlaisia bisnesideoitakin!

Periaatteessa voisinkin olla kaikkia noita asioita - en vain erityisen hyvä yhdessäkään. Puhumattakaan, että kun yrittää olla kaikkea kaikille, saa pysyväksi seuralaisekseen myös loputtoman riittämättömyden tunteen. Ihmisen aika on kuitenkin rajallista. Kaikilla on korkeintaan kaksi kättä, eikä kukaan meistä voi olla kahdessa paikassa samaan aikaan.

No, tietenkään elämän pointti ei voi olla pelkästään tehdä yhtä asiaa eikä kaikkien tarvitse pyrkiä olemaan parhaita jossain. “Olennaisessa” on lopulta kyse siitä, millaisen elämän itselleen haluaa. Sellaisen joka on täynnä sälää, vai sellaisen joka koostuu merkityksellisistä asioista niin, että niistä ehtii ja jaksaa vieläpä nauttia…

Siksi mietin nykyään asioita tästä näkökulmasta: jos tavoitteena on mielekäs elämä, ja juuri nyt mielekkäälle elämälle keskeistä on keskittyä kirjoittamiseen, mitkä asiat tukevat mielekästä elämää JA kirjoittamista? Ystävien seura, ratsastus ja jooga tuovat iloa, rauhaa ja hyvinvointia siinä määrin, että ne tukevat molempia. Kun taas kalligrafia on kyllä hauskaa, sivubisneksillä voisi teoriassa ansaita vähän ja vastaamalla heti jokaiseen viestiin voisi tuntea olevansa “hyvä ihminen”, mutta loppujen lopuksi ne eivät edistä olennaista. Päinvastoin, ne vievät siltä huomiota.

Se, että olen innoissani ja kiinnostunut suunnilleen kaikesta, on asia josta pidän itsessäni. Mutta varmastikaan mielenkiinto ei ole ainoa syy, miksi olennaiseen keskittyminen on joskus (ei, vaan yleensä!) niin vaikeaa.

Ensinnäkin on tiedettävä, mikä itselle on olennaista. Minulle on valjennut se vasta vähän aikaa sitten. Toisekseen, jos haluaa keskittyä johonkin, on karsittava muusta - ja karsiminen herättää usein pelon siitä, että jää jostain paitsi. Ja siitä, mitä muut ajattelevat, jos sanon ei tai jos en vastaa ollenkaan. Olenko kiittämätön tai koppava jos en ole saatavilla, koska haluan keskittyä täysillä johonkin itselleni tärkeään?

Voin kertoa, että Da Michelen ilmapiiri ei ollut lainkaan koppava. Se voisi olla sitä, ja monissa keskinkertaisissa paikoissa onkin, mutta ei Da Michelessä.

Se oli yksinkertaisesti paikka, jossa ei pyydelty anteeksi sitä, että siellä haluttiin keskittyä olennaiseen.

Ja tehtiin maailman parasta pizzaa. Se tuskin oli sattumaa.

AjatuksiaEeva Kolu