Mitä tein kesällä

 
kreikka8.jpg

Koulussa uuden lukukauden ensimmäisenä päivänä piti aina kirjoittaa aine aiheesta Mitä tein kesällä. Nyt ymmärrän miksi. Kuluneen aiheen tarkoitus oli vain verrytellä ajatuslihaksia. Auttaa ylittämään se kynnys, joka koulutehtäviin oli kasvanut pitkän kesäloman aikana.

Tarkoitukseni ei ollut hiljentyä heinäkuuksi, mutta sain Kreikan-matkalta tuliaisiksi ärhäkän virustaudin joka piti puolet kuukaudesta otteessaan (varokaahan hyttysiä, jos lomailette niillä suunnin). Nyt olen viisi päivää suunnitellut kirjoittavani tänne jotain, mutta jokaisen hiljaisen viikon myötä kynnys kasvaa korkeammaksi. Tuntuu, että kun on ollut pitkään hiljaa, voi puhua vasta kun on Painavaa Asiaa.

Sellaista ei ole. On vain helteen laiskistamat aivot.

Joten aion napata vinkin peruskoulun opettajieni työkalupakista ja kirjoittaa siitä, mitä tein kesällä.

kreikka4.jpg

Kävin siis Kreikassa.

Kreikassa kirsikat olivat suuria ja kaskaat äänekkäitä. Niiden siritys oli pikemminkin pauhua - puutarhassa oli välillä huudettava jotta sai asiansa sanotuksi.

Matkustin Kreikkaan osallistuakseni yhdelle kurssille, mutta ehdin nähdä muutakin. Moni asia oli juuri niin kuin olin kuvitellut: turkoosi merivesi, viikunapuiden tuoksu, valkoiseksi kalkitut talot ja pinkit bougainvilleat niitä vasten.

Aaltojen sileäksi hiomat kivet, joiden keräilemistä ei voinut lopettaa. Viimeisenä iltana huoneessani oli käynnissä tiukka karsinta. On sitä monenlaista hulluutta, kivien raahaaminen matkalaukussa lienee yksi muoto.

Kaikkialla kissoja: ne kiertelivät tavernoiden pöytien väleissä väijymässä turisteilta putoilevia herkkupaloja ja makoilivat auringossa ikkunalaudoilla.

kreikka7.jpg
kreikka2.jpg

Jeffrey Eugenidesin kirjassa Middlesex Kreikasta Amerikkaan lähtenyt siirtolainen tuumii, että Amerikassa ihmisille myydään omenoita jotka Kreikassa syötettäisiin sioille. Ymmärrän nyt mitä Eugenides tarkoitti. Kreikassa kaikki maistuu paremmalta. Lautasellinen viipaloitua kurkkua menee herkkuateriasta ja aprikooseille voisi kirjoittaa oodeja.

Jokaisessa ravintolassa oli sama ruokalista. Ehkä siksi ruoka oli kaikkialla hyvää. Kun kaikki myyvät samoja annoksia, on kilpailtava laadulla.

kreikka9.jpg

Kreikan merivettä ei usko todeksi ennen kuin sen näkee (ja tuntee). Kävelimme joka päivä workshopien jälkeen pientä jyrkkää aasinpolkua rannalle. En vain käynyt pulahtamassa kuten aikuisena tuppaa tekemään, vaan uin ja pulikoin kuten lapsena.

Kelluin, hypin aaltoihin, uin luoliin, loikin kiviltä alas. Muistin, miten paljon rakastan uimista ja ihmettelin, miksi en tee sitä enemmän.

Asiakaspalvelijat olivat pökerryttävän ystävällisiä. Epäilevä Tuomas minussa mietti, oliko se aitoa vai vain sitä, että turismista elävälle maalle suotuisat nettiarvostelut ovat elinehto, mutta päätin olla katsomatta lahjahevosen suuhun. Italian ja Ranskan tylytyksen jälkeen oli mukavaa ja ennen kaikkea ihanan helppoa tuntea olevansa toivottu vieras.

kreikka1.jpg

Workshopin loputtua jäin viikoksi tutkimaan lähistön saaria. (Jonkinlainen tapani lievittää lentosyyllisyyttä: yritän matkustaa harvemmin ja pidempään kerralla. Kun on tänne asti tultu -ajatuksella.) Kuinka ollakaan - ne saaret sattuivat olemaan juuri ne, joilla on kuvattu ensimmäinen Mamma Mia -elokuva. Saatatte muistaa, mitä ajattelen aiheesta.

Skopeloksella kiipesin helteessä portaat ylös siihen kirkkoon. Puhkesin laulamaan Dancing Queenia Damoucharin satamassa. Kävin Skiathoksen ulkoilmateatterissa katsomassa Mamma Mian näytöksen ja lauloin täysiä läpi jokaisen biisin. Elokuvan lopussa yleisö tanssi jo mukana (elokuvateatterissa oli baari, mikä luultavasti edesauttoi asiaa).

kreikka3.jpg

Kuvittelin nauttivani yksinolosta workshopin tiiviin yhteisön jälkeen, mutta huomasinkin ikävöiväni ihmisiä. Rannalla piti maksaa kahdesta aurinkotuolista, vaikka käyttäisi vain yhtä. Ravintolassa en koskaan saanut näköalapöytää.

Yhtenä päivänä huomasin ajattelevani, että olen kyllästynyt matkustamaan yksin. Olen kyllästynyt tekemään kaiken yksin.

Ajatuksessa ei ollut mukana turhautumista, epätoivoa tai kiukkua. Se tuntui vain luontevalta. Samalla tavalla kuin tuntuu luontevalta, että muutos on vääjäämätöntä ja kesänkin on lopulta annettava tilaa syksylle.

Mutta ei vielä.

 
Ajatuksia, MatkatEeva Kolu