Uramuusa: Linda Liukas

Te pyysitte, me kuuntelimme. Tänään Uudessa Muusassa starttaa uusi juttusarja, Uramuusa, jossa haastattelemme mielenkiintoisia ihmisiä heidän työelämänsä kiemuroista, tähtihetkistä ja seuraavista tavoitteista. Utelemme tietysti myös heidän parhaat uravinkkinsä.Minä halusin ehdottomasti haastatella ensimmäisenä Linda Liukasta. Hän on paitsi koodaaja myös menestynyt kirjailija, joka opettaa lapsille ohjelmointia Hello Ruby -kirjasarjan avulla. Itse asiassa Lindan innostus antoi minullekin kimmokkeen osallistua englanninkieliselle koodauskurssille pari vuotta sitten, vaikka täysin uuden asian opettelu amerikkalaisen mentorin kanssa aluksi hirvitti.

Linda aloitti koodaamisen teinityttönä perustamalla silloiselle Yhdysvaltojen varapresidentille Al Gorelle suomenkielisen fanisivut. Tie ohjelmoijaksi on kuitenkin kulkenut kiertoteitä. Lindan vastaukset inspiroivat minua uskaltautumaan jälleen omille poluilleni, joiden tärkeyttä ei ehkä heti edes itse ymmärrä.  - Emmi-Liia

Koodaaja-kirjailija-kuvittaja Linda Liukas

Vastaako työsi lapsuutesi unelma-ammattia? Entä opiskelemaasi ammattia?

Ei kumpaakaan. Lapsena halusin Englannin suurlähettilääksi, haaveilin Bruggen Eurooppa-koulusta ja kirjoitin esseitä Jean Monnet'sta. Kauppakorkeakoulussa kuvittelin meneväni isoon monikansalliseen yritykseen töihin ja myöhemmin varmaan startuppiin. Sen sijaan jälkikäteen ajateltuna parhaat asiat minun urallani ovat kaikuja teinityttöydestä: se, miten innostuin Al Goresta ja opettelin koodaamaan, miten yltiopäinen Star Warsin roolipelaaminen opetti näkemään kokonaisia maailmoja ja rakentamaan niitä, kuinka Tove Jansson, Edit Södergran ja Armi Ratia näyttivät sen, miten omaan sisäiseen ääneen pitää luottaa.

Mitä olet opiskellut? Piditkö välivuosia?

Olen opiskellut talousmaantiedettä, markkinointia, yritysviestintää, yhteiskuntavastuuta, tuotekehitystä, visuaalista journalismia ja konetekniikkaa. En koskaan valmistunut: olen vieläkin yhdellä pitkällä, elämänmittaisella välivuodella.

Onko urallasi tai opinnoissasi tapahtunut jotain ensinäkemältä huonoa, joka lopulta johtikin hyvään?

Olin ylioppilaskirjoitusten jälkeen aivan varma siitä, että pääsen Helsingin kauppakorkeakouluun. Kun en sitten päässyt, maailma romahti, pakkasin kassini ja muutin Turkuun. Nyt jälkikäteen ajatellen muutama vuosi etsikkoaikaa oli hyvä juttu: en kotiutunut koskaan Turkuun, mutta tajusin myös, että en viihtynyt kauppakorkeakoulussa. Päädyin Aaltoon opiskelemaan tuotekehitystä, törmäsin startup-skeneen ja Stanfordiin ja innostuin uudestaan ohjelmoinnista. Jos elämä olisi ollut niin lineaarista kuin 19-vuotiaana luulin, en tekisi läheskään niin hauskoja asioita kuin tänä päivänä teen.

linda-liukas-2.jpg

Pelkäätkö ikinä, että mistään ei tulekaan mitään?

Pelkään. Erityisesti, jos olen vastuussa toisista ihmisistä. Oman elämäni uimataitoon luotan jo aika hyvin. Siinä auttoi esimerkiksi tämä Arja Tiaisen hieno runo:

Vuosi sitten lakkasin pelkäämästä tulevaisuuden tähden pääsin vankilastani, itserakennetusta. Jos feminismi on sitä, että nainen tekee mitä tahtoo olen feministi. Tahdon lukea, tavata ihmisiä puhua junissa syksystä kevääseen rajaamatta rakkauttani tutkimatta toisten taskuja, istua aina eri kapakassa, eri kaupungissa.

Kuunnella ongelmia ja antaa reseptejä vinkkejä, ja vetäytyä koloon kun tulee lunta niskaan. Kolossa on kirjoilla vuoratut seinät, väritelkkari miehiä varten, sauna palloja, mailoja, kenttiä, ratoja, paperia vesi ja viemäri, jääkaappi, levysoitin: onnellista vaihtelua, sanomalehdet kasvavat pöydillä Yöt eläimellistä koheltamista.

- Arja Tiainen, 1981

Miten pääset yli pelosta?

Ajattelen, että isompi riski kuin se, että jokin menee pieleen, on nykyaikana se, että mitään ei tapahdu. Että kaikki on keskisävyistä, keskiturvallista, keskivarmaa. Että jää nurkkaan, eikä kehity. Siihen verrattuna eteenpäin kaatuminen on oikeastaan vain hyvä asia.

Saat työssäsi paljon kritiikkiä etenkin, koska olet koodaava nainen. Miten käsittelet sitä?

Luulen, että jokainen nainen joka tekee mitä tahansa julkista, saa tottua kritiikkiin. Toisaalta saan myös paljon kannustusta ja kehuja. Tärkeää on löytää ne ihmiset, joiden mielipiteillä on merkitystä ja rajata muut huutelijat ulos. En ahdistu siitä, jos Ylilauta-keskustelufoorumilla jonkun mielestä hymyni on ärsyttävä tai ohjelmointitaitojani vähätellään, mutta kuuntelen tarkkaan, kun lapset antavat palautetta harjoituksista tai opettajat kertovat kokemuksistaan luokkahuoneessa.

Pystytkö olemaan töissä täysin oma itsesi? Miten onnistut siinä?

En. Minä olen aina ollut reipas ja rohkea – ainakin kaikkien muiden mielestä.  Esikoisena ilmoitin kovaan ääneen, että minä synnyin ensin. Olin ala-asteella ensimmäisenä lukemassa jouluevankeliumia, puhumassa eduskunnalle ja suunnittelemassa kevätnäytelmiä. Olen varma silloin, kun teen jotain mitä pidän tärkeänä. Mutta jos työasioita ei ole suojana, muutun onnettoman ujoksi. Hukkaan ajatukset, kun pitäisi puhua kynsilakasta tai spinning-tunneista. Kerran tulin itkien takaisin pehmoeläintentekokurssilta, koska en ollut uskaltanut jutella kenellekään. Voisin viettää viikkoja yksin tietokoneen ääressä tutkien, kirjoittaen ja piirtäen. Joudun työroolissani tasapainottelemaan aika paljon sisäisen Annikan ja Pepin kanssa. Sen sijaan tyttömäisyyttä, älykkyyttä, outoutta tai omaa tyyliäni puhua tai ajatella en ole koskaan joutunut piilottelemaan teknologia-alalla. Päinvastoin.

Millä tavalla pidät huolta jaksamisestasi töissä?

Opettelen rajaamaan aikaani tarkemmin, sanomaan ei ja välillä tuottamaan pettymyksiä toisille. Matkustan monta sataa päivää vuodessa ja mietin paljon rutiineja. Tiettyyn pisteeseen asti pääsee haalimalla lisää, juoksemalla kovempaa ja valvomalla pidempään. Nopeasti aika kääntyy kuitenkin ympäri: tehokkuuden mitta ei ole se, kuinka nopeasti vastaa sähköpostiin, miten montaa ajatusfeediä seuraa tai miten myöhään istuu toimistolla. Tehokkuus on sitä, että vaikka maailmassa tapahtuisi mitä tai sähköpostissa räjähtäisi, minä päätän nyt istua katsomassa kissaa ja kynttilää sen sijaan, että kuumeisesti juoksisin toisten perässä.

Minimoin valintojen määrää. Obama käytti vain sinisiä tai harmaita pukuja, jotta jaksoi tehdä hänelle tärkeämmistä asioista päätöksiä. Yritän myös summata jotenkin vuoden. Päivässä ei tapahdu välttämättä paljoa, mutta vuodessa näkee muutokset.

Onko sinulla ollut mentoria ja mitä olet oppinut häneltä?

Minulla on paljon läheisiä ihmisiä työssä ja vapaa-ajalla, jotka ovat auttaneet kasvamaan kukin omalla tavallaan. Osan tehtävä on haastaa ajattelua, osan tehtävä on tukea. Osa on oman ikäisiäni, osa nuorempia, osa vanhempia. Osa asuu Suomessa, osa ulkomailla. Parhaat “mentorointi” ihmissuhteeni ovat syntyneet tekemisen kautta. Olen etsinyt vastausta kysymykseen, hyödyntänyt neuvoja, kertonut miten kävi (tämä unohtuu muuten monelta usein!) ja kysynyt uuden kysymyksen. Ikinä en ole tainnut erikseen pyytää ketään mentoroimaan.

Mikä on paras neuvo, jonka olet työelämässä saanut?

"You are allowed to be both a masterpiece and a work in progress, simultaneously.”

imagination.jpg

Mikä on suurin käänne urallasi?

Kun uskalsin astua omaan uteliaisuuteeni. Hello Rubya aloittaessani en tiennyt mitään kuvittamisesta tai kirjoittamisesta. Koodaamisen ja koulutuksen ymmärryskin oli aika ohut. Mutta neljässä vuodessa olen oppinut paljon ja toivottavasti saan tehdä tätä vielä monta kymmentä vuotta.

Mitä haluaisit seuraavan kymmenen vuoden aikana saavuttaa?

Perustaa oman koulun. Tehdä taidenäyttelyn, jossa ryömitään tietokoneen sisään. Kasvaa vahvemmaksi, yksinkertaisemmaksi ja lämpimämmäksi.

Asetatko itsellesi tavoitteita vai annatko työn viedä?

Molempia. Tavoitteet liittyvät ehkä enemmän työni rakenteeseen: haluan säilyttää vapauden ja integriteetin tehdä asioita joihin uskon koulutuksen, teknologian ja taiteen leikkauspisteessä. Työ vie ja yllättää sitten serendipiteetillään: tänä vuonna olen tehnyt residenssiä TED:llä, voittanut Kiinan suurimman muotoilupalkinnon, tavannut Al Goren ja tanssinut teknoklubilla Berliinissä. Kaikki asioita, joita en olisi vuoden alussa arvannut.

Mikä työssäsi on parasta?

Lapset ja lukeminen. Yksi editori sanoi kerran, että jokaista kirjoitettua sivua kohtaan pitää lukea yksi kirja ja luenkin yleensä useamman kirjan viikossa. Lapset kysyvät parhaita kysymyksiä ja muistuttavat minua siitä, miksi tätä teen.

Mikä työssäsi on ärsyttävintä?

Rittämättömyyden tunne. Kaikkea on niin paljon, enkä millään ehdi tehdä sitä kaikkea.

Paras vinkkisi ulkomaille töihin lähtevälle?

Opiskelin ja työskentelin parikymppisenä Jenkeissä sekä Kaliforniassa että New Yorkissa ja vuodet vaikuttivat maailmankuvaani paljon. Minun ei olisi mahdollista tehdä työtäni vain Suomen markkinoille. Mutta ehkä vaihtoon lähtemistä tai ulkomailla asumista tärkeämpää on ollut ympäröidä itsensä ihmisillä, joille elämä on suuri seikkailu. Erityisesti yli 30-vuotiaana huomaa hyvin, miten paljon liian tiukka lokerointi tainnuttaa.

Minkä vinkin antaisit sille lukijalle, joka ei vieläkään tiedä, mitä haluaa tehdä isona?

Koen itseni todella onnekkaaksi, että olen sattunut löytämään näin nuorena sen poikkileikkauspisteen, missä haluan tehdä töitä. Siinä on kyse onnesta, ei kovasta työstä, lahjakkuudesta tai päämäärätietoisuudesta. Tiedän monia mahtavia tyyppejä, jotka miettivät vielä 50-vuotiaina mitä haluavat tehdä isona.

Olen itse ollut aina aika utelias ja törmäilin Suomessa seiniin sen kanssa, miten montaa asiaa voi uskottavasti tehdä ja miten montaa identiteettiä kokeilla. New Yorkissa asuessani huomasin, että kaikkien identiteetit olivat vähintään kolmella väliviivalla varustettuja: barista-taiteilija-opiskelija tai runoilija-koodaaja-aktivisti. Vasta vanhemmiten olen ymmärtänyt, että monien asioiden kokeileminen ei tarkoita sitä, että kaikkea pitäisi osata täysillä. Maalaamalla taulun (tai koodaamalla vaikka webbipalvelun) opin arvostamaan toisen ammattitaitoa. Opin kykyä yhdistellä asioita. Ja opin, että hyväksi tulee vain tekemällä tuhansia kertoja.

Teksti: Emmi-Liia Sjöholm Kuvat: Dorit Salutskij ja Maija Tammi Kuvitus: Linda Liukas kirjasta

Hello Ruby

UramuusaEmmi-Liia Sjöholm