A real human being

Eeva Kolu

Viime aikoina on ahistanut. Tiedätte epäilemättä tunteen: rintakehä tuntuu ahtaalta, heräilet yöllä, et näe ratkaisuja tai jos näetkin, ne tuntuvat kaikki yhtä huonoilta.

Olen käsitellyt tunnetta kovin tyypillisellä tavalla – välttelemällä sitä ja harhauttamalla itseäni sijaistoiminnoilla (sijaistoiminnot TOP 5: 1. Netflix, 2. punaviini, 3. Pinterest, 4. siivoaminen, 5. irtokarkit). Olen soimannut itseäni tekemistäni ratkaisuista ja sen jälkeen potenut hirvittävää syyllisyyttä siitä, että ahdistun omista kiemuroistani kun ihmisillä on isompiakin ongelmia. Siinäpä on sitten soppa, jota voi halutessaan kauhoa loputtomiin, loputtomiin ja loputtomiin.

Kauhoessani mieleeni tuli tänään yksi juttu, jonka näyttelijä Jim Carrey sanoi joskus haastattelussa: hän toivoisi jokaisen ihmisen olevan hetken rikas ja kuuluisa, jotta jokainen ymmärtäisi että rikkaus ja kuuluisuus ei tee kenestäkään onnellista.

En ole itse koskaan haaveillut kummastakaan (tai no ehkä kohtuullisista rikkauksista), mutta Carreyn ajatus sopii tähän. Olen nimittäin aina kuitenkin ehkä kuvitellut, että jossain on maali, johon päästyään voi hengähtää ja todeta että perillä ollaan, vaikeudet ovat takana päin. Everything was beautiful and nothing hurt, kuten Kurt Vonnegut kirjoitti.

Sama ajatus toisesta näkökulmasta: ajattelemme, että jossain tulee vastaan tietty määrä hyvinvointia ja onnellisuutta, jonka jälkeen ihmisellä ei enää ole syytä (tai oikeutta) valittaa. Niinhän me suhtaudumme, kun joku julkkis puhuu julkisuuden kirouksista tai kun rikas ja menestynyt ihminen kertoo olevansa onneton. Mitä toikin nyt kitisee, voi voi.

No tiedättekö, yhden jutun olen hiffannut: ihmiselämään kuuluvat tunteet, kaikki tunteet. Koska ne kuuluvat erottamattomasti ihmisyyteen, eivät ne maagisesti katoa vain koska saamme rahaa tai hyvän työpaikan, olemme satumaisen kauniita tai löydämme unelmiemme kumppanin.

Se saattaa olla ensinäkemältä masentava ajatus, mutta kun asiaa miettii pidempään, se on oikeastaan aika lohdullista. Meidän ei tarvitse jahdata jotain mystistä loputtoman onnellisuuden Graalin maljaa, koska sellaista ei ole. Mikään, mitä teemme tai saavutamme, ei muuta sitä tosiasiaa että ihmisenä oleminen tuntuu välillä paskalta. Kyllä, voimme (ja kannattaakin!) opetella keskittymään hyviin asioihin ja olemaan vellomatta huonoissa tunteissa, mutta silti jokainen kohtaa välillä surua, ahdistusta, kateutta, raivoa, yksinäisyyttä, lohduttomuutta ja epätoivoa. Eivätkä ne tunteet katoa kokonaan niin kauan kuin rinnassamme on verta pumppaava sydän eikä kasa virtapiuhoja.

Siksi on ihan turha soimata itseään siitä, että aina ei tunnu upeelta. You’re just being human.

Teksti ja kuva: Eeva Kolu
Copyright © 2018 2018. All rights reserved.
Proudly powered by 2018. Theme 2018 made by FitWP.