Äideilläkin on oma elämä

Uusi Muusa toimitus

Mutta mitä, missä, milloin ja MITEN? Koska me emme tiedä, kysyimme viisaammilta. Nämä ihailemamme naiset osaavat yhdistää äityiden luontevasti muuhun elämään. Annetaan heidän itse kertoa, miten se tapahtuu.

“Arjessamme yhdistyvät minun elämäni ja lasteni elämät”

Heli Thorén, 36, 9-vuotiaan pojan ja 7-vuotiaan tytön äiti, kirjoittaja ja toinen Cozy Publishing -kustantamon perustajista:

“Olen ajatellut alusta asti lapsien saamisesta niin, että he tulevat osaksi omaa elämääni. Kun odotin esikoistani, tuntui vieraalta, ahdistavaltakin ajatella, että koko elämäni pyörisi jatkossa pienen ihmisen ympärillä. En osannut kuvitella, että päiväunet, iltapuuro ja itkuraivarit rajoittaisivat sitä, miten oma elämäni etenee.

Pelkäsin silti, että putoaisin jonnekin, missä ainoastaan sopivan lämpöisellä, juuri oikeaan aikaan tarjoillulla vellillä on väliä. Jo silloin päätin, että on sekä lapsen että minun etu, että hän on tärkeä, muttei ainoa osa maailmaani. Päätin muuttaa elämääni niin vähän kuin mahdollista ja elää hyvää elämää yhdessä lapsen kanssa. Se on mahdollista. Arjessamme yhdistyvät minun elämäni ja lasteni elämät.

Olen yrittäjä ja oman yritykseni kasvattaminen vaatii voimavaroja ja myös konkreettisesti paljon aikaa. Nautin myös muista asioista: ystävien seurasta, kulttuurista ja lukemisesta. Urheileminen pitää pään kasassa kiireessä, joten myös sille on tärkeä löytää oma rakonsa. Tällä hetkellä työtahti on niin kova, että kaikkeen haluamaani ei riitä tarpeeksi aikaa. Pyrin silti tekemään rakastamiani asioita siinä määrin kuin se on mahdollista.

Aamut ovat hyvää aikaa urheiluun. Kun lapset lähtevät kouluun, lähden usein juoksemaan. Pyrin sopimaan palaverit niin, että minulla jää aikaa liikkumiselle kolme tai neljä kertaa viikossa. Varastan minuutteja ja olen hyvä toteuttamaan intohimojani pienissäkin väleissä. Puhun esimerkiksi pitkiä puheluita ystävieni kanssa juoksulenkillä. Lapseni ovat jo sen verran isoja, että he pärjäävät vaikkapa lenkin ajan omillaan. Heillä on myös enemmän omia menoja, jolloin aikaa jää itselle enemmän.

Olen eronnut, ja lapset ovat luonani vuoroviikoin. Niinä viikkoina, kun lapset ovat luonani, katkaisen työpäivän siihen, kun he tulevat kotiin. Pyrin pitämään puhelimen äänettömällä ja olemaan läsnä heidän arjessaan. Jos on pakko jatkaa töitä, teen sen vasta, kun he ovat menneet nukkumaan. Puolisoni kanssa sovimme etukäteen iltoja, joina keskitymme toisiimme. Työasiat ovat sen ajan jäissä. Onnistumme vaihtelevalla menestyksellä. Kun lapset eivät ole luonani, ja puolisoni on matkatyönsä takia poissa, teen töitä ikään kuin varastoon. Silloin tilaan noutoruokaa työpöydän ääreen ja uppoudun täysin tekemiseen.

Koin joskus syyllisyyttä siitä, etten osannut olla esikoiseni kanssa niin rento ja lempeä äiti kuin olisin halunnut. Uusi rooli ja elämäntilanne pelottivat minua hurjasti. Toisinaan tuntui, etten osannut olla rakastavasti läsnä, vaan pidin vain rutiineja yllä. Tämän takia minua kalvoi pitkään ajatus, että olen rikkonut käytökselläni jotain lapsessani. Reilu vuosi sitten otin asian puheeksi tuolloin tokaluokkalaisen poikani kanssa. Hänen kantansa asiaan kosketti minua. Hän sanoi minulle jotakin, joka tiivistää mielestäni äitiyden ihanasti:

‘Tiedän, että teit parhaasi, koska rakastat minua. Ja silloin olet tehnyt riittävästi.  Älä murehdi sitä enää.'”

>> Lue Helin blogia.

“Olen parempi äiti, kun saan tehdä myös omia juttuja”

Pauliina Lampinen, 38, 16-kuukautisen pojan äiti, sosiaalityöntekijä, opiskelee kognitiiviseksi psykoterapeutiksi:

”Kun ajattelen äitiyden ja oman elämän yhdistämistä, alkaa jostain syystä naurattaa. Äitiys on osa minuudessani, ei erillinen palanen joka siirretään osaksi elämää.

Ollessani raskaana ystäväni, jolla oli jo lapsi sanoi, että ”lapsi tulee sun elämään, sä et mene lapsen elämään”. Se oli hienosti sanottu. Lapsihan ei sinänsä tuo mukanaan mitään, vaan tulee minun rakentamiini raameihin. Tilaa pitää totta kai raivata, mutta lapsen tullessa prioriteetit väistämättä muuttuvat. Omalla kohdallani ne ovat muuttuneet luonnollisella tavalla, ilman katkeruutta. Ainoastaan raskausaikana kävin debattia päässäni siitä, jäänkö asioista paitsi. Lapsen synnyttyä en ole kertaakaan tuntenut niin, vaan elämääni on päinvastoin tullut paljon enemmän uusia ovia.

Urheilu on prioriteetti, jolle raivaan aikaa päivittäin. Haluan myös nähdä ystäviäni ja edelleen kutsua heitä kylään, pitää brunsseja, juhlia ja illallisia. Juhlissa ja illallisilla Luca on usein mukana. En halua luopua myöskään matkustelusta. Lapsen kanssa voi ihan yhtä hyvin matkustaa, mutta matkaa täytyy hieman enemmän valmistella, kuten miettiä tarkemmin, missä yöpyy. Pitkällä lennolla on huolehdittava eri tavalla pakkaamisesta – ennen lasta en ikinä miettinyt, mitä käsimatkatavaroissa pitäisi olla mukana jos matkalaukku katoaa.

Tällä hetkellä minulle tärkeitä ovat illan viimeiset tunnit, kun Luca on jo nukkumassa. Saatan katsoa Netflixiä, tavata ihmisiä tai olla ihan vain hiljaisuudessa. Tärkeintä on, että saan käyttää ne omalla fiiliksellä ja omia tarpeitani kuunnellen.

Lucan isä hoitaa häntä paljon, mutta vien Lucaa paljon hoitoon myös siskolleni, vanhemmilleni, kummeille ja lastenvahdille. Luca osaa olla hoidossa myös yökylässä. Kun olin raskaana, moni pelotteli, että kun saan lapsen minulla ei ole aikaa enää mihinkään. Omalla kohdallani asia ei kuitenkaan ole mennyt niin, sillä saatan pyytää Lucalle lapsenvahdin vaikka lenkin ajaksi. Tiedän, että on äitejä, joiden on vaikea jättää lapsi hoitoon, mutta itse olen parempi äiti, kun saan tehdä tiettyjä omia juttuja. En ole huomannut, että minua arvosteltaisiin tai syyllistettäisiin siitä. Toisaalta, jos joku kritisoisikin, en varmaan edes huomaisi, koska en itse koe asiaa arvosteltavana. Luulen, että Lucan kanssa asiat ovat menneet helposti, koska hän on pienestä asti tottunut siihen, että hän voi luottaa muihinkin aikuisiin kuin vanhempiinsa. Totta kai osa on lapsen temperamentista kiinni, mutta osa on varmasti myös tottumusta.

Olen ollut tosi positiivisesti yllättynyt siitä, että asiat lapsen kanssa ovat loppujen lopuksi menneet aika helposti. Ystäväpiirissäni ei ole kauheasti lapsia, mutta siitä huolimatta Luca on otettu todella hienosti vastaan. Uskon, että se johtuu siitä, että en ole lähtenyt muuttamaan elämääni aivan toisenlaiseksi lapsen syntymän johdosta. Totta kai tietyt asiat ja prioriteetit ovat muuttuneet, ja itsekin olen muuttunut jonkin verran äidiksi tulon myötä. Se ei ole ollut kivuliasta vaan hyvää kasvua. Äitiys on tehnyt minusta joustavamman, mikä on tehnyt minulle tosi hyvää. Lapsen kanssa ei voi olla sekuntiaikatauluja, joita elämässäni oli ennen paljon.

Lapsen myötä olen tullut haavoittuvaisemmaksi. Lapsi tuo elämään pelkoa, koska rakkaus lasta kohtaan on niin mieletön. Rakkaus lasta kohtaan on myös tosi ravitsevaa ja se on tuonut aivan uudenlaisen ulottuvuuden omaan rakastamiseen. Vaikka terve itsekkyys on tärkeää säilyttää – ajatus siitä, että myös minä olen tärkeä eikä pelkästään lapsi – tietystä egosentrisyydestä olen luopunut. Usein ajattelen ensimmäiseksi Lucan asioita enkä omiani.

Kaikilla on oma tapa olla äiti. Mikään tapa ei ole oikeampi, kunhan kuulee myös oman äänensä: mitä minä haluan ja mikä minulle on tärkeää? Elämässä on useita osa-alueita eikä ole ehkä hyvä, että mikään niistä valtaisi 90 prosenttia elämästä.

Luca on tärkein elämäntaidonvalmentajani. Voin oppia Lucalta paljon esimerkiksi siitä, millaista on perusihmisyys ennen kuin siihen sekoittuu opittuja tapoja tai säädeltyjä tunteita. Lapset ovat valtava inspiraation lähde. Aikaisemmin en ollut mikään lapsifanaatikko, mutta nykyään olen tosi vahvasti lapsiin suuntautunut.”

Teksti Jenna Kämäräinen & Eeva Kolu
Kuvat haastateltavien omista arkistoista

Copyright © 2017 2017. All rights reserved.
Proudly powered by 2017. Theme 2017 made by FitWP.