Erilaiset ystävät

Eeva Kolu

Tähän on tultu: olen kolmekymppinen.

Elämässäni kaikki, tai melkein mikään, ei oikeastaan ole mennyt niin kuin kymmenen vuotta sitten ajattelin. Mutta yksi asia on paremmin kuin osasin parikymppisenä edes unelmoida – ympärilläni on joukko ihmisiä, joiden seurassa viihdyn, nauran ja uskallan itkeäkin. Inspiroidun, kyseenalaistan omia totuuksiani ja opin koko ajan uutta.

He ovat kaikki erilaisia. Miehiä, naisia, homoja, heteroita, sinkkuja, perheellisiä. Luovan alan työntekijöitä, toimistorottia, sosiaalityöntekijöitä, opettajia. Nuorimmat parikymppisiä, vanhimmat kolkuttelevat viittäkymmentä.

Parikymppisenä halusin hengata vain kaltaisteni ihmisten seurassa. Samanikäisten, joilla on samat harrastukset ja samat unelmat. Kun olin kerännyt ympärilleni opiskelukavereistani koostuvan heimon, jonka kanssa reissasimme, juhlimme ja joimme kahvia, ajattelin, että tässä on kaikki, mitä voin ikinä tarvita. Etten tarvitse elämääni enää yhtään uutta ihmistä. Olen vihdoin kaltaisteni joukossa!

Se oli ihanaa, ja kaikki ihmiset, joihin tuolloin tutustuin, ovat edelleen ihania. Mutta elämä ei pysähdy, vaikka kaikki olisi mainiosti. Tulee muuttoja, tulee työtarjouksia, tulee eroja, jotka tekevät väkisinkin kuiluja ihmisten välille.

Muistan tarkasti sen hetken, kun tajusin, miten suuri onni on, että ympärillä on tosi erilaisia ihmisiä. Se oli viime kesänä. Istuin helsinkiläisen baarin terassilla ja hoilotin ruotsalaista poppibiisiä yhden tyypin kanssa, johon olin tutustunut pari viikkoa aikaisemmin. Ympärilläni oli parhaita ystäviäni ja heidän kavereitaan, sekalaista sakkia, joista osan tunsin ja osan olin tavannut ensimmäistä kertaa sinä iltana. Oli aamuyö ja siinä me istuimme, lauloimme, huusimme ja kikattelimme – kaksikymppiset ja viisikymppiset ja kaikki siltä väliltä, ihan yhtä äänekkäinä, kaikki yhtä humalassa kesäyöstä ja kylmästä roseeviinistä.

Siinä häviää ennen kaikkea itse, jos muut ihmiset ovat vain yksi rakennuspalikka omassa identiteetissä. Käytän tällaisia vaatteita, käyn näissä ravintoloissa ja hengaan tällaisten ihmisten kanssa. Keräämme sosiaaliseen mediaan kuplan, joka on kanssamme samaa mieltä kaikesta, ja arastelemme tutustua niihin, jotka eivät sovi siihen kuvaan, joka meillä on itsestämme – tai jota haluamme itsestämme rakentaa. Elämä käy tylsäksi ja kasvu tyrehtyy, jos viettää kaiken aikansa vain itsensä kaltaisten ihmisten seurassa.

Koska olen kolmekymppinen, tiedän jo yhden jutun, mitä nuorempana en tiennyt. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä erilaisemmiksi elämäntilanteet käyvät, eikä sama ikä enää automaattisesti yhdistä. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä useammin huomaan, että ulkoiset seikat eivät enää takaa sitä, että viihdyn jonkun seurassa. Sitä vähemmän on väliä sillä, mitä ystävät tekevät työkseen, millainen tyyli heillä on, minkä ikäisiä he ovat tai mitä musiikkia he kuuntelevat.

Sen sijaan paljon olennaisempaa on se, millaisin silmin ihmiset katsovat elämää. Onko katse kapea, vai mahtuuko siihen laajempikin kuva.  Sanovatko he useammin kyllä vai ei. Onko ilme useammin innostunut vai tyytymätön. Toteuttavatko he tiukasti edeltä kirjoitettua käsistä vai uskaltavatko kurkkia myös sivuraiteille. Ovatko he elämässä kiinni vai roikkuvatko jossain siellä liepeillä.

Nuorempana saattoi ajatella, että siisti duuni tai tietyn bändin nimi t-paidassa tekisi meistä kiinnostavia. Olisipa se niin helppoa! Olen vuosien saatossa päässyt kurkkaamaan moniin sellaisiin piireihin, bileisiin ja paikkoihin, joita nuorena pidin makeina. Joskus on ollut upeaa ja hauskaa, monesti vain tyhjää sontaa jauhavia ihmisiä, jotka eivät ole kiinnostuneita mistään tai kenestäkään.

Ja toisaalta – kukaan ei muutu tylsäksi vain siksi, että täyttää neljäkymmentä. Ihmiset muuttuvat tylsiksi ihan omasta valinnastaan, siksi että he sulkevat silmänsä maailmalta ja sen mahdollisuuksilta.

Minä haluan ympärilleni ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita muista, innostuvat asioista, rakastavat ainakin jotakin ja nauravat kun naurattaa. Se ei katso ikää eikä ammattia. Onneksi. Sehän tarkoittaa sitä, että minunkaan ei tarvitse muuttua tylsäksi vain siksi, että minustakin tulee joskus keski-ikäinen.

***

Tällä viikolla Uudessa Muusassa on luvassa paljon puhetta ystävyydestä, tytöistä ja vähän treffailustakin. Vietämme nimittäin Girls-viikkoa sen kunniaksi, että sarjan viimeinen tuotantokausi alkaa ihan kohta!

Teksti: Eeva Kolu
 Kuvitus: Jenna Kämäräinen
Copyright © 2017 2017. All rights reserved.
Proudly powered by 2017. Theme 2017 made by FitWP.