Hyvästi, Pariisi

Eeva Kolu

Kävin ensimmäisen kerran Pariisissa 13 vuotta sitten, inter-raililla. Minä ja pari ystävääni tulimme Skotlannista, neljäs matkusti junalla Tukholmasta. Teimme treffit Champ de Marsille, piknik-viltille. Ajattelin, että täydellisempää ei voisi elämässä olla kuin tämä, että voi sanoa jollekin: nähdään sitten Pariisissa! Tavataan Eiffel-tornin alla. Me tuodaan viiniä ja kirsikoita.

Ja täydellistä se kieltämättä olikin. Sillä reissulla koin ensimmäisen kerran Pariisin taian, kuinka juostaan kaatosadetta pakoon porttikongiin ja selviydytään sankarillisesti yöbussilla hostellille minuuttia ennen kuin etuovi loksahtaa lukkoon, loilotetaan amerikkalaisten turistien kanssa yhteislaulua, tilataan bistrossa confit canard ja hiippaillaan Montmartren kapeilla kaduilla.

Sen jälkeen olen käynyt Pariisissa varmaan kymmeniä kertoja. Olen rakastunut ja riidellyt, tuijottanut pääni taiteesta pyörryksiin, hullaantunut tuoksuista ja mauista, viettänyt yön sairaalassa elämäni hirveimmässä vatsataudissa, päätynyt kotibileisiin ja lukemattomille viinilasillisille ennestään tuntemattomassa seurassa. Löytänyt omat vakkariputiikkini. Ennen kaikkea inspiroitunut loputtomasti: kaupungista, sen elämänmenosta ja tyylikkään huolettomasti pukeutuneista ihmisistä. Tiesin, että jos elämä tuntuu tylsältä, Pariisi auttaa aina löytämään innoituksen uudestaan.

Toissa kesänä vietin Pariisissa reilun viikon. Jo silloin tuntui, että jokin oli toisin. Kävellessäni Père Lachaisen hautausmaalla, piipahtaessani Marais’n putiikeissa tai istuessani korttelicafén terassilla juomassa roseeta, minulla oli koko ajan sellainen olo, että olin tekemässä kaikkea viimeistä kertaa. Sanomassa hyvästejä.

En enää päässyt kaupungin imuun. Tein kaiken kuten kuului, ihailin kaupungin kauneutta, kävin vakkaripaikoissani – ja silti tuntui, kuin olisin katsellut kaikkea ulkopuolelta, en osana sitä.

Viime kesänä vietin vuorokauden Pariisissa ollessani matkalla Bretagnesta Helsinkiin (kyllä, rakkaussuhteeni muihin Ranskan osiin voi yhä erittäin hyvin). Jälleennäkemisemme oli samanlainen kuin rakastavaisilla, jotka ovat tavallaan vielä yhdessä ja kohtaavat pitkän tauon jälkeen, molempien huulilla sanahelinä yhteisestä ajasta mutta mielessä jo ero.

Minua ärsytti kaupungissa kaikki. Se, miten kaikki metrot ja lähijunat olivat poikkeusreiteillä, mutta siitä ei ilmoitettu missään. Se, että yhdellekään terassille ei mahtunut, että kaikkialla oli likaista ja haisi pahalta, että missään ei ollut vilaustakaan luonnosta, että lähes kaikki suorastaan odottivat uutta terrori-iskua tapahtuvaksi, että Marais’ssa ei enää mahtunut kävelemään, että mihin ikinä meninkin, sillä oli kamala jono, usein bussilastillinen keskelle katua tipautettuja kiinalaisia shoppailuturisteja, jotka eivät tosin osaa jonottaa.

No, tietenkin järjellä tiesin, että kaikki nuo asiat olivat aina olleet totta Pariisista, eivätkä ne minua ennen olleet häirinneet. Pariisi oli sama, minä en. (No okei, Marais’ta on kyllä muutamassa vuodessa tullut oikeasti täyteen ahdettu, eikä vielä viisi vuotta sitten ihmisten laukkuja tutkittu tavaratalojen ovilla pommien varalta.) Pariisin taika on epäilemättä yhä olemassa – se taika ei enää vain ole minua varten. Minusta on tullut ihminen, joka kaipaa ympärilleen raitista ilmaa, kaupungissakin. Luontoa. Rennompaa menoa. T i l a a. Pariisi – it’s not you, it’s me. 

Siinä missä toissakesäinen reissuni oli haikea, viimekesäisen piipahdukseni jälkeen tunsin helpotusta. Olin saanut varmistuksen sille, että Pariisi ei ole enää minun kaupunkini. Ehkä se oli palvellut elämässäni ajatusta unelmien kaupungista, jonne voi aina lähteä, kun tarvitsee pakopaikkaa omasta elämästään. Ehkä tarvitsin johonkin ajatusta siitä, että jonain päivänä vielä…

No, kenties en tarvitse enää pakopaikkaa. Ehkä on aika kirjoittaa uusi rakkaustarina jonkin toisen kaupungin kanssa. Kenties jopa sen, jossa asun nyt. Toivottavasti voimme Pariisin kanssa olla vielä ystäviä, sitten joskus.

Tällä viikolla Uudessa Muusassa suuntaamme katseemme maailmalle.

Myös tässä jutussa Eeva pohtii omista unelmista irti päästämistä.
Kuitenkin matkalla Pariisiin? Lue täältä, miten pariisilaisessa kahvilassa asioidaan.

Teksti ja kuvat: Eeva Kolu

 

Copyright © 2017 2017. All rights reserved.
Proudly powered by 2017. Theme 2017 made by FitWP.