Millaista elämä oli

Eeva Kolu

Excuse me, excuse me. Minä ja ystäväni yritimme ohittaa valtavaan valkoiseen mekkoon pukeutunutta morsianta. Mekkoon oli käytetty varmaankin kilometrin verran tylliä ja helma tukki koko kapean kadun. Olimme saapuneet Santorinille ja näky oli äkkiä käynyt tutuksi – viimeisen päälle häätamineisiin tällättyjä pariskuntia seisoskeli milloin katukiveyksellä, milloin rakennusten katoilla. Heitä oli paljon ja suurin osa puhui kiinaa. Vau, teilläpä on paljon kiinalaisia häitä, tuumasimme hotellimme johtajalle ja ihmettelimme, miten häävieraat mahtuisivat pieniin hotelleihin.

“Eivät he täällä naimisiin mene! Häät ovat Kiinassa ja tänne tullaan vain ottamaan hääkuva”, kertoi johtaja. Myöhemmin keskustassa ajaessamme huomasin, että hääkuvat ovat tosiaan Santorinilla iso bisnes – jokunen firma tarjosi avaimet käteen -pakettia, joka hoitaa hääparille puvut, meikit, kampaukset, tulkin ja valokuvat.

Tämä omalla tavallaan absurdi tapaus tuli mieleeni, kun etsin Pinterestistä erään projektin moodboardiin valokuvia pariskunnista. Mikään kuvissa ei herättänyt minussa spontaania jes!-fiilistä, itse asiassa mitä pidempään kuvia selailin, sitä oudommalta alkoi tuntua. Loputtomia kuvia, joissa nainen kapsahtaa miehen kaulaan autiolla rannalla (nainen on aina taivuttanut toisen polvensa kuten vanhoissa elokuvissa). Kuvia, joissa katsotaan auringonlaskua vuorella tai luetaan kirjoja villasukat jalassa. Yhdessä valokuvassa oli kuva hienossa keittiössä kokkaavasta pariskunnasta. Kuvateksti kuului: Couple photoshoot idea: kitchen shoot. 

Silloin älysin, mikä kuvissa mätti. Vaikka pariskunnat ehkä olivatkin oikeita pariskuntia, kuvat olivat kaikki “photoshootien” lopputuloksia, eivät kuvia oikeista tilanteista. Se keittiökään ei ollut pariskunnan oma keittiö vaan vuokrattu studiotila.

Sama ilmiö toistuu Instagram-feedissäni: katson näitä tilanteita päivittäin puhelimestani, mutta en tunnista niitä tosielämästä. Käsiä pitelemässä smoothiekulhoja tavalla, jolla kukaan ei oikeasti tartu mihinkään. Eteerisiä katseita ja ikuisesti tuulessa heiluvia hiuksia. Ruumiinosia vääntäytyneinä outoihin asentoihin – asentoihin, joissa kukaan ei istu, seiso tai makaa missään muualla kuin Instagramissa.

Yhtenä päivänä kävelin puistossa ja riemastuin, kun näin aikuisen naisen viskelemässä lehtiä ympäriinsä. Ihanaa, että joku kehtaa remuta kuin lapsi, mietin. Kunnes huomasin, että puun takana seisoi naisen tuskastunut poikaystävä kännykkäkamera kohteeseensa suunnattuna. Jokaisen pelmahtavan lehtisateen jälkeen nainen arvioi kuvat, ja sitten taas heiteltiin ja otettiin uusi otosten sarja.

Silloin alkoi naurattaa. Tuntui, että maailma on tullut vähän hulluksi. Kuvaammeko elämää vai elämmekö kuvaaksemme? Kuvaako kukaan enää elämää sellaisena kuin se oikeasti on? Hääkuvia varten matkustamme toiselle puolelle maailmaa ja lomakuvat suunnitelemme etukäteen (olen nähnyt suosittujen insta-tähtien kuvien kommenteissa keskustelua siitä, kuinka “otetaan sitten meidän Thaimaan-lomalla tällaiset samanlaiset kuvat”). Kameran edessä näyttelemme spontaania riemua vaikka otosten välissä sähisemme kameraa pitelevälle puolisolle. Wired kirjoitti pari viikkoa sitten uudenlaisista museoista, jotka on suunniteltu erityisesti sitä varten, että ihmiset voivat mennä niihin ottamaan itsestään kuvia Instagramiin. (Jep.)

No, toisaalta – ovatko valokuvat koskaan esittäneet todellisuutta sellaisena kuin se oli? Kuva on aina rajattu otos, jotain jää aina sen ulkopuolelle. Ja ehkä niitä Eiffel-tornin edessä otettuja hymyileviä lomaportrettejakin aika usein edelsi messevä perheriita juuri ennen kuin filmikamera sanoi klik. Kenties on jollain tavalla jopa demokraattista, että me tavalliset pulliaiset olemme omineet muotikuvien luonnottomat poseeraustyylit ja rakennetut kulissit – olkoonkin, että kaikki ymmärtävät muotikuvan olevan fiktiota ja fantasiaa. En ole ihan varma, onko pariskunta-photoshootien tai lavastettujen lomakuvien tarkoitus esittää totta vai tarua.

Minulla ei ole mielipidettä siitä, mikä on oikein tai mikä on väärin – omakin Instagram-feedini on varsin tyylitelty ja rajattu otos siitä, mitä päivittäin näen ja koen. Mutta minusta on kiinnostavaa huomata, että nykyajan ehtymättömässä kauniiden kuvien tulvassa vain pieni osa kuvista pysäyttää. Niissä on jotain… rehtiä. Aitoa. Aikaa kestävää. Ne ovat niitä, jotka saavat alati scrollaavan sormen hetkeksi pysähtymään. Eroa ei aina osaa selittää, mutta sen huomaa. Ja tuntee.

Joitain kuvia katsoessa voi melkein tuntea, miltä elämä kuvan ottohetkellä ehkä tuntui. Ei vain sitä, miltä se (pienen ohikiitävän hetken) näytti.

Toivon, että jätän jälkipolvilleni myös sellaisia dokumentteja siitä, millaista elämä oli 2010-luvulla.

Tällä viikolla Uudessa Muusassa iskulauseemme on: Fake it!

Tässä jutussa Jenna pohtii, kannattaako oikeaa elämää paeta Pinterestiin.
Entä miten aamumme menisivät, jos elämä olisi oikeasti sellaista kuin Instagramissa?

Teksti ja kuva: Eeva Kolu

 

Copyright © 2017 2017. All rights reserved.
Proudly powered by 2017. Theme 2017 made by FitWP.