Minusta ei tullutkaan kirjailijaa

Eeva Kolu

Kirjoitin ensimmäisen kirjasarjani ala-asteen kolmannella luokalla, käsin koulun ruutuvihkoihin. (Niitä kului aika monta.) Käytin kaikki välitunnit  kirjoittamiseen, aika usein osan oppitunneistakin. Kun vähän myöhemmin meille kotiin tuli tietokone, istuin kaikki illat ruudun ääressä. Näppikseltäni syntyi mm. sisäoppilaitokseen sijoittuva nuortenkirja sekä glamouria tihkuva saippuasarja. Mummolassa istuin vaatehuoneessa ja hakkasin enoni vanhaa kirjoituskonetta. Jos jossain oli jokin väline, jolla tuottaa sanoja paperille, löysin sen ja käytin sitä.

Kirjoittaminen oli aina minulle se asia, joka tuntui helpolta ja jossa olin hyvä. Pidin melkeinpä itsestäänselvänä, että joskus vielä kirjoitan “ihan oikean” kirjan (ja kun sanon kirja, tarkoitan tietenkin romaani – tuo kirjallisuuden lajeista jaloin, myyttisin ja pelottavin). Ja niin piti moni muukin – opettajat, kaverit, sukulaiset ja naapurustomme tarot-ennustajakin.

Vuosia – itse asiassa vuosikymmeniä – kannoin tätä unelmaa mukanani, mutta en koskaan tehnyt mitään sen eteen. En aloittanut käsikirjoituksia tai ollut yhteydessä kustantajiin. En käynyt kirjoittamisen kursseilla. Olin vain ihan varma, että tiedän kyllä, kun oikea aika on. (Nyt tietysti ymmärrän, että pelkäsin.)

No, reilu vuosi sitten kävi se, mistä jokainen kirjoittaja haaveilee: minulle tarjottiin aika hyvää kustannusdiiliä. Ajattelin, että asia on nyt sitten selvä – aika on tullut.

Aloin työstää erästä päässäni pidempään pyörinyttä ideaa. Menin kiltisti aamulla työhuoneelleni, avasin koneen, verryttelin sormia näppäimillä. Join kahvia. Tuijotin ruutua, naputinkin välillä, mutta kaikki tuntui väkinäiseltä. Yhtäkkiä asia, joka oli aina ollut minulle yhtä luontevaa kuin hengittäminen, tuntui vieraalta ja kankealta. Ilottomalta. Raskaalta.

Pian tämän jälkeen alkoi elämäni hirvein kevät – vuosikausia kintereilläni huohottanut burnout rysähti vihdoin niskaani. Terveyteni lysähti niin fyysisesti kuin henkisestikin. Mie romahin.

En usko, että oli sattumaa, että lopullinen lysähtämiseni ajoittui samaan aikaan kustannussopimuksen kanssa. Kirjaprojekti ei missään nimessä aiheuttanut sitä, mutta sen myötä valtaisa vyyhti alkoi purkautua. Se oli ehkä se asia, joka lopulta pakotti minut olemaan itselleni rehellinen ja ymmärtämään, että olin vuosikausia elänyt, toiminut ja ajatellut tavoilla, joiden seurauksena lopullinen uupuminen oli koko ajan ollut vain ajan kysymys.

Kun pohdin, miksi en saa käsistäni kirjoitettua, aloin nähdä itsenikin selkeämmin. Huomasin, että kirja edusti minulle ihan jotain muuta kuin kirjaa.

Unelmastani oli vuosien saatossa tullut minulle onnistuneen elämän mittari. Ehkä itseltäni tiedostamattanikin olin ajatellut, että millään ei olisi mitään väliä, jos minusta ei sitten lopulta tulisi kirjailijaa. Että pettäisin omat ja kaikkien muiden odotukset. Että en saisi rauhaa ennen kuin elämäni suurin unelma toteutuisi.

Ehkä myös pelkäsin, mitä sitten tapahtuisi, jos se toteutuisikin. Olin ehkä salaa ajatellut, että elämästäni tulisi valmis sitten kun olen kirjailija. Kaikki vaikeudet olivat vain harjoitusta sitä varten, sitä maagista palkintoa joka odotti sateenkaaren päässä. Nyt unelman toteutuminen oli muutaman luvun päässä ja sisimmässäni tiesin, ettei ole mitään palkintoa. Että elämä ei tule valmiiksi ja autuaaksi edes kirjan kirjoittamisella. Ennen kaikkea metin: jos en olekaan sisimmissäni kirjailija, niin kuka helvetti sitten olen? Tämähän oli määritellyt identiteettiäni 6-vuotiaasta asti.

Unelmani oli kauan sitten lakannut olemasta unelma. Siitä oli tullut pallo jalassa. Se ei puskenut minua eteenpäin, vaan päinvastoin pidätteli. Olin huomaamattani laittanut elämäni ahtaaseen laatikkoon ja päättänyt, että ainoa tie ulos sieltä oli kirja.

Vaati kuukausia ja melkoista painia itseni kanssa, että uskalsin vihdoin päästää irti minua määrittäneestä haaveesta. Sovimme kustantajani kanssa, että kirjaprojekti on toistaiseksi kuopattu. Sen keskustelun jälkeen oloni oli ihmeellinen: en tuntenutkaan itseäni epäonnistujaksi, vaan rohkeaksi. Tajusin, että on rohkeaa tavoitella omia unelmiaan, mutta joskus vielä rohkeampaa on uskaltaa luopua niistä.

Nykyään olen valtavan kiitollinen epäonnistuneelle kirjaprojektilleni. Se starttasi sekopäisen prosessin, jonka aikana minulle vihdoin alkoi valjeta, kuka olen, miten toimin ja mistä ajatustavoista olisi aika opetella pois. Kasvoin kohisten, vielä hirveämmällä vauhdilla kuin silloin yhtenä syksynä kun kesäloman jälkeen ilmestyin vitosluokalle kaikkia luokan poikia pidempänä. En enää pelkää epäonnistumista niin paljon – olen jo nähnyt, että siitä ei seuraa maailmanloppu. (Itse asiassa siitä voi seurata jotain tosi hyvää.) Voin paremmin kuin ikinä. Useimpina aamuina herään intoa puhkuen varmana siitä, että mitä tahansa hyvää voi tapahtua. Ja melkein joka päivä tapahtuukin – paljon enemmän sen jälkeen, kun tajusin, että minusta ei tarvitse tulla kirjailijaa.

Joskus ajattelin, että olisi järkyttävän noloa kertoa ihmisille, että aloitin tekemään jotain enkä saanutkaan sitä loppuun. Mutta yllätyksekseni minua ei hävetä. Kysyjille kerron suoraan, että hylkäsin projektin. Joskus huomaan heidän ilmeessään vahingoniloa, mutta se ei oikeastaan hetkauta. En yksinkertaisesti jaksa enää olla se tyyppi, joka yrittää esittää muiden silmissä kaikkivoipaista. Joutua elämään koko ikäni sen pelon kanssa, että muille paljastuu, että se ei olekaan niin (koska, newsflash: se ei ole ikinä niin). Mieluummin olen rehelliseti mokaileva, kompasteleva, elävä ja hengittävä i h m i n e n .

En tiedä, tuleeko minusta vielä joskus kirjailija. Mutta nykyään tiedän, että voin elää hyvän, täyden ja merkityksellisen elämän, vaikka ei tulisi.

Sitä paitsi vaikka en ole kirjailija, olen niin paljon muuta. Kirjoittaja, nyt esimerkiksi.

***

Tällä viikolla vietämme Uudessa Muusassa unelmaviikkoa. Näemme kauniita unia majesteetillisessa makkarissa ja hukumme Pinterestin unelmavirtaan. Ja mietimme, millaisia naisia haluaisimme olla.

Teksti ja kuva: Eeva Kolu
Copyright © 2017 2017. All rights reserved.
Proudly powered by 2017. Theme 2017 made by FitWP.