Oletko sodassa vai sieniretkellä?

Jenna Kämäräinen

Töissä oli ollut vähän vaikeaa. Heräsin öisin hikoillen. Saavuin aamuisin töihin täristen, yhdessä kädessä kahvi ja toisessa energiajuoma. Poistuin paikalta huojuen samaan aikaan, kun yösiivooja saapui.

Tajusin, että en pysyisi pystyssä kovin paljon pidempään. Siksi tein jotain itselleni vierasta. Pyysin apua. Pomot soittivat heti apujoukoille. Näyttelijä, käsikirjoittaja ja psykoterapeutti Kari Ketonen marssi paikalle ja muutti työelämäni.

Istuin monta kertaa Karin kanssa neukkarissa ja join kahvia. Juttelin kaikesta. Historiastani ja tulevaisuudestani. Töistäni ja tarpeistani. Kari kuunteli ja kiteytti. Hauskuutti ja haastoi. Kun väitin ihan pokkana, että rakastan kauluspaitojen silittämistä ja siivoamista, hänen katseensa sanoi: “Bitch pleaaaaase.” Karin kanssa äkkäsin työmeikäläisestä asioita, joita mietin yhä päivittäin.

Tärkein oivallukseni tulee tässä: Kun olin töissä, olin täydessä sotatilassa. Pitelin kivääristä kiinni kahdella kädellä ja päivystin. Piileksin ison kiven takana ja pälyilin ympärilleni varmana siitä, että jostain hyökätään hetkellä millä hyvänsä. Syöksyin taistelusta ja neukkarista toiseen ja ihmettelin säännöllisesti, miten olin pysynyt hengissä. Välillä lepäsin hetken juoksuhaudassa. Mutta pääasiassa pysyin valveilla. Niin sodassa tehdään.

Yksi ongelma oli se, että työkaverit eivät sotineet kanssani. Näimme kaikki edessämme metsän. Minulle se oli sotatanner. Heille se oli oiva paikka sienestää. He poimivat suppilovahveron sieltä ja tatin täältä. Lallattelivat menemään ja nauttivat päivästä. Välillä he istahtivat kivelle nauttimaan eväistä. Minä päivystin kiväärini kanssa sen saman kiven juuressa ja purin hammasta. “Ei helvetti, kaverit, nyt sotimaan sieltä”, kihisin.

Kun kukaan ei liittynyt joukkoihini, oli vain yksi mahdollisuus: luopua aseista. Irrottaa kivääristä ja tarttua sienikoriin. Se ei todellakaan ollut helppoa. Huomasin säännöllisesti, että aloin suunnitella palaverissa sotastrategiaa, valmistella joukkoja puolustukseen. Silloin poistuin vessaan ja muistutin itselleni ääneen, että nyt ollaan sieniretkellä. Jätin kännykän lounaan ajaksi työpöydälle ja söin jopa jälkkärin. Lähdin joskus töiden jälkeen joogaan. Jätin jotain pakollista tekemättä, jotta ehdin tehdä jotain turhaa ihan vaan, koska huvitti.

Nyt, kolmen vuoden treenin jälkeen, olen jo kokenut sienestäjä. Keräilen koriini sen verran sieniä kuin jaksan. Usein evästaukoni kestää kokonaisen tunnin. Joskus jopa juon kesken retken viiniä.

Nykyään tunnistan sotasimulaatiossa elävät kollegat kaukaa. Pitkistä huokauksista. Nopeasta kävelyrytmistä. Kiroilusta. Pomottelevasta äänensävystä. Toistuvista migreenikohtauksista. Levottomuudesta. Pelokkaasta, pälyilevästä katseesta. Jäykästä niskasta. Valtavasta tarpeesta kontrolloida kaikkea ja kaikkia.

Välillä koen houkutuksen tarttua itsekin taas kivääriin, auttaa vähän kaveria parissa lähitaistelussa. Sitten muistan, miten ankeaa ja tyhjää elämäni oli juoksuhaudoissa.

Ja palaan taas sienestävien kollegojen leppoisaan seuraan. Otan eväsleivät esiin ja heiluttelen jalkojani ison kiven päällä. Katselen sotaväen sinkoilua. Toivon, ettei kukaan kaadu taistelussa.

Teksti ja kuvitus: Jenna Kämäräinen
Copyright © 2017 2017. All rights reserved.
Proudly powered by 2017. Theme 2017 made by FitWP.