Onko pakko mennä Tinderiin

Eeva Kolu

Yhteistyössä: HBO Nordic / GIRLS ja Asennemedia

Olen ollut pari vuotta sinkkuna. Edellisen kerran olin, hmm, kääk, kymmenen vuotta sitten.

Kymmenessä vuodessa jotain on muuttunut. Tuolloin ainoat häiriköt olivat ne vanhemmat sukulaiset, jotka sukujuhlissa kyselivät poikaystävän tai oikeastaan mieluiten kihlatun perään. (Olinhan jo sentään kaksikymmentävuotias, ihan vanhapiikamatskua siis.)

Tällä uudella kierroksella enää mummoni ja filippiiniläinen siivoojaleidimme kyselevät, missä hitossa aviomieheni luuraa. Kaikki muut kysyvät, onko ollut hyviä – tai tosi huonoja, etenkin ne huonot tuntuvat kiinnostavan – Tinder-treffejä. Kyselijöiden naama venähtää, kun kerron, että en ole Tinderissä.

Tai no, olen kyllä ollut Tinderissä ystävien painostuksesta, vuorokauden ajan. Se riittikin sitten.

En halua mollata sovellusta – moni tuttuni on löytänyt sieltä juuri sen mitä etsi, oli sitten kyse yksistä hyvistä treffeistä tai kihlauksesta.

Minä vain en osaa sanoa kuvan perusteella, keneen haluan tutustua. Välittyykö karisma ja huumorintaju valokuvasta? Kertooko tietyn värinen tukka terveestä itsetunnosta? Kertooko se, että harrastaa moottoripyöräilyä jotain siitä, onko jollain hyvät vai huonot vibat? Miten kaikkien autopilotilla kirjoitettujen viestien seasta filtteröidään ne, joiden takana on aito ajatus?

Toisessa ihmisessä olennaista ei ole tukka, vaatteet, ammatti, ei edes naama tai se, onko surffannut Australiassa (Tinderin perusteella kaikki muuten ovat). Minua kiinnostaa olemus, läsnäolo, se miten ihmiset kantavat itsensä ja ottavat tilansa, millainen ilme heillä on kun joku sanoo jotain hauskaa tai tyhmää, katsovatko he kengänkärkiään tai huomaavatko koristekipsaukset vanhojen talojen katolla. Huokailevatko he tympääntyneinä kassajonossa ja hymyilevätkö tarjoilijoille. Miten he pitelevät kahvikuppia tai harovat hiuksia ohimoilta. Millainen olo minulle tulee heidän seurassaan, tyhjänpäiväinen ja näkymätön vai sellainen, että tässä kaksi ihmistä huomioi toisensa, vaikka vain kahden sekunnin ajan.

Sellaisiin juttuihin olen ihastunut. En vielä koskaan valokuvaan tai nasevasti kirjoitettuun one-lineriin.

Moni ystäväni sanoo, että Tinderissä on pakko olla, koska kaikki muut ovat siellä. Kukaan ei kuulemma enää flirttaa ratikassa tai kysy treffeille baaritiskillä, koska kaikilla on Tinder-treffejä tarjolla jonoksi asti. Ehkä minun on siis toistaiseksi ollut helppo nyrpistää nenääni nettitreffeille, koska en ole aktiivisesti etsinyt suhdetta.

Kenties juuri se treffipalveluissa hiertää – se vimmattu etsiminen, joka jo palveluiden luonteen vuoksi on väkisinkin läsnä, vaikka yrittäisi antaa sattumalle sijaa. (Kammottavimpia ovat ne tyypit, joilla on kauppalappua muistuttava lista ominaisuuksista, jotka kumppanilta pitäisi löytyä. Väitän silti, että nekin tyypit olisivat sulaa vahaa, jos oikeassa elämässä joku hymyilisi oikealla tavalla, listoista viis. Netissä on liian helppoa rakentaa täydellinen haavekuva ja unohtaa, että elämä on kaoottista ja sattumanvaraista ja joskus juuri siksi niin ihanaa.)

Kun kuuntelen kumppania etsivien ystävieni juttuja epäonnisista treffeistä ja kamalista Tinder-miehistä ja -naisista, alkaa ahdistaa. Pari ystävääni kyllä aidosti rakastaa Tinderiä. Suurin osa sen sijaan tuntuu olevan siellä, vaikka koko juttu vaikuttaa aiheuttavan enemmän pahaa mieltä ja pessimismiä kuin iloa. Miksi? Ehkä meidän, joita koko juttu ahdistaa, kannattaisi pistää sovellukset kiinni ja jättää se peli niille, jotka siitä nauttivat. Minun on hyvin vaikea ajatella, että mistään, mikä tuntuu pahalta, voisi seurata mitään hyvää. (Paitsi ehkä punnerruksista ja askelkyykyistä.)

Koska kuitenkin tuntuu siltä, että olen lajini viimeinen dinosaurus, joudun kai joskus tekemään valinnan. Lähdenkö mukaan tähän leikkiin, vai uskonko uppiniskaisesti, että oikeat tyypit löytyvät vielä vanhanaikaisesti ystävän kemuista tai lähikahvilan jonosta?

Elämässä mikään ei ole absoluuttisesti totta, joten meidän kaikkien pitää valita, mihin itse uskomme. Minä valitsen uskoa siihen, että ehkä ihmisiä alkaa jo kyllästyttää sovellukset ja some ja klikkailu ja kaikki kaipaavat jo enemmän oikeita kohtaamisia ja vähemmän sinisenä hohkaavia ruutuja. Ehkä muutama on jo huomannut, millaisessa etulyöntiasemassa on hän, joka pirauttaa silloin kun kaikki muut vasta näpertelevät sydämiä kosketusnäytölle.

Ennen kaikkea uskon katseen voimaan, läsnäoloon, kemioihin joita ei voi selittää, vaan jotka täytyy tuntea. Siihen, että en valitse ihmisiä katalogista kuin uusia kenkiä ja heitä roskikseen, jos he tuntuvat epäsopivilta. Siihen, että valmiissa maailmassa ei ole kiire mihinkään. Että riittää, kun pitää silmät auki ja kävelee ulos ovesta, että mitään aitoa ei koskaan ole syntynyt epätoivosta käsin, hoputtamalla tai pakottamalla.

Ja uskon myös siihen, että jossain on joku, joka uskoo samoin.

Törmätään, kun aika on. Ehkä ratikassa.

Miten käy Hannahin ja Adamin Girlsin päättyessä? 13.2. alkaa HBO Nordicilla – Sarjojen kodissa – viimeinen kausi Girls-sarjasta. Muista katsoa!

Teksti: Eeva Kolu
Kuvat: Eeva Kolu ja HBO Nordic ©2017 Home Box Office,Inc. All rights reserved. HBO® and related channels and service marks are the property of Home Box Office,Inc.
Copyright © 2017 2017. All rights reserved.
Proudly powered by 2017. Theme 2017 made by FitWP.