Paritta parempi

Jenna Kämäräinen

Seisoimme Prisman kassajonossa.

Edessämme oli vaisu, puhumaton nuori pariskunta. He lappoivat hihnalle monen kilon perunasäkkejä, kalapuikkoja, taloussuklaata, monta pakasteateriaa. He olivat selvästi olleet yhdessä pitkään.

Me olimme juuri tavanneet. Seisoimme lähekkäin, katsoimme silmiin. Laskimme kassalle Kettlen sipsipussin ja limsat. Olimme päättäneet skipata lounaan ja napostella joen varrella jotain, mitä teki mieli.

Kun avasimme sipsipussin, totesin: “Meistä ei ikinä tule tuollaisia. Vaikka meillä olisi lapsia, emme kyllä osta kolmen viikon ruokia etukäteen sunnuntai-iltapäivänä.”

Jep, sanoin sen juuri sellaisella ihastuneen omahyväisellä varmuudella. Varppina siitä, että jokainen katse ja kosketus välillämme pysyisi sykähdyttävänä ikuisesti. Keksin nopeasti toisenkin jutun, jota en vakiintuneenakaan halua koskaan tehdä: käyttää kotona Snoopy-pikkareita tai rikkinäisiä oloasuja. Kolmaskin juttu nousi mieleeni itsestään: en milloinkaan ala hankkia ystäväpariskuntia.

Nyt, kuusi vuotta myöhemmin, pakastimemme on täynnä valmisaterioita. Alusvaatteissani ei edelleenkään ole sarjakuvahahmoja, mutta osa niistä kuuluisi kyllä pikku reikineen ja irtolankoineen roskikseen. Kolmannesta jutusta olen kuitenkin pitänyt kiinni. Emme edelleenkään vietä illallisia tai brunsseja pelkästään muiden parien kanssa.

Ystäväpariskunnat on instituutio, johon en usko. En tarkastele lähimmäisiäni sinkkuina tai seurustelevina tyyppeinä. Kun tapaan kiinnostavan uuden ihmisen, en mieti, pitäisikö mieheni hänestä – saati sitten hänen puolisostaan. Tuntuu suoraan sanottuna melko epärealistiselta, että maailmasta löytyisi kaksi pariskuntaa, joihin kuuluvat tyypit nauttisivat juuri toistensa seurasta maailman eniten.

Ei minulla tietenkään ole mitään pariskuntia vastaan. Tajusin juuri, että käymme säännöllisesti golffaamassa, syömässä ja viikonloppureissuilla yhden aivan ihanan pariskunnan kanssa. Mutta heidän lisäkseen mukana on yleensä myös muita tyyppejä: sinkkuja ja naimisissa olevia ihmisiä ilman miehiä ja vaimojaan. Ja se on täysin ok.

Mistä tuleekin mieleeni yksi olennainen ystäväpariskuntien heikkous: mikään ei ole turhauttavampaa kuin se, että haluaisi tavata yhtä lempi-ihmisistään, mutta mukana tulee aina hänen kumppaninsa, tyyppi, josta ei ole itse kovin innostunut.

Tosin toinen ystäväpareihin liittyvä asia on kyllä vieläkin vittumaisempi: se, jos ei tule kutsutuksi tutun porukan illanviettoihin siksi, ettei itse ole parisuhteessa. Vuosia sitten erosin ja huomasin nopeasti, etten ollut enää tervetullut joidenkin tuttujen parien brunsseille tai peli-iltoihin. En tainnut enää sopia konseptiin.

Voi tietysti olla, että he ajattelivat, että minä olisin kokenut muiden parien seurassa oloni vaivaantuneeksi tai ulkopuoliseksi. Mutta uutinen: En kokenut. Itse asiassa harvat sinkut kokevat. Ihania tyyppejä on ihana nähdä, oli kokoonpano tai oma parisuhde-status mikä tahansa. En ole koskaan pelännyt olevani kolmas tai viides pyörä. Siksi vietin muina naisina yhdenkin vapun kolmestaan naimisissa olevan parin, ystävieni Inken ja Janin kanssa.

Kun mietin täydellistä iltaa, kutsuvieraslista piirtyy mieleeni kirkkaana: minä ja mieheni kutsumme molemmat omat lempi-ihmisemme. Olemme mieheni kanssa kovin erilaisia, joten lempi-ihmisemmekin ovat monipuolista porukkaa. Se on mahtavaa, sillä keskustelu kulkee kiinnostaviin paikkoihin, kun ajatuksia nousee erilaisista aivoista. Yhtenäkin iltana jutustelu eteni joustavasti suojelusenkeleistä universumin laajentumista koskevaan tutkimukseen. Täydellistä!

Kotimme ei ole Nooan arkki. Siksi sisään voi astella muutenkin kuin nätissä parijonossa.

Teksti ja kuvitus: Jenna Kämäräinen
Copyright © 2017 2017. All rights reserved.
Proudly powered by 2017. Theme 2017 made by FitWP.