Käytin viikon huulipunaa

Uusi Muusa toimitus

Innostuin meikkaamisesta 13-vuotiaana. Siitä lähtien olen käynyt identiteettitaistelua itseni kanssa: olenko nainen, joka käyttää huulipunaa, vai nainen, joka ei käytä huulipunaa?

Olen monta kertaa yrittänyt olla molempia. Kumpikaan päätös ei ole pitänyt. Aina kun päätän alkaa käyttää huulipunaa, petyn. Se ei ikinä näytä samalta kuin kuvissa – tai yhtä hyvältä kuin ystävilläni. Sitä paitsi tunnen oloni omituiseksi, kuin kävelisin huutomerkki keskellä naamaa. Kun taas päätän, että olkoon koko homma, näen ystävästäni Insta-kuvan täydellisten punaisten huulien kanssa ja alan taas haikailla punahuulten perään.

Olen viimeisen vuoden sisällä tullut tietoiseksi monenlaisista säännöistä, joita olen joskus kirjoittanut itselleni ja alkanut vuosien saatossa pitää totuuksina. En voi käyttää leveälahkeisia housuja, koska ne sopivat vain laihoille ihmisille. En voi käyttää sitä ja tätä väriä, koska olen kalpea. En voi jutella uusille ihmisille oma-aloitteisesti, koska heitä ei kuitenkaan kiinnosta kuunnella. Ja: En voi käyttää huulipunaa, koska huuleni ovat ohuet ja hampaani vähän vinksallaan. Ja niin edelleen…

Olen tarkoituksella alkanut haastaa näitä ajatuksia. Ajatellut anteeksi vain, miksi en voi? Missä on se lakikirja, jossa sanotaan, että vain tietynlaiset ihmiset saavat tehdä tiettyjä asioita? (Okei, ehkä jossain lakikirjassa lukee, että esimerkiksi vain lääkärin koulutuksen toimineet ihmiset saavat toimia lääkäreinä. Se on ihan hyvä juttu. Mutta lukeeko siellä jotain small talkista tai lahkeiden leveydestä?)

Siitä on seurannut paljon hyvää. Vaatekaapistani on tullut mielenkiintoisempi. Olen huomannut, että aina välillä ihmisten mielestä minulla on ihan hyvät jutut (tai sitten just sopivan huonot). Ennen kaikkea maailmassa on enemmän mahdollisuuksia ja vähemmän rajoituksia.

Joten kun ihailen sitä, miten ystäväni muuttaa koko olemuksensa yhdellä sipaisulla huulipunaa, ajattelen, että minäkin haluan tuon mahdollisuuden. Minäkin haluan olla se tyyppi, joka voi muuttaa minkä tahansa ryysyasun elegantin salaperäiseksi sipaisemalla huuliin punaista ja lätkäisemällä aurinkolasit silmille! On siis aika haastaa itseni: aion käyttää kokonaisen viikon joka päivä huulipunaa.

Päivä 1. Aloitan iisisti. Axiologyn huulipuna on lähes samanvärinen kuin omat huuleni – kauneusfriikkislangilla tällaista sävyä kutsutaan lyhenteellä MLBB, my lips but better. Sävykin on osuvasti nimeltään Identity, uutta identiteettiähän tässä tavallaan ollaan etsimässä. Puna on luonnonkosmetiikkaa, mikä onkin hyvä, sillä lounaaseen mennessä olen syönyt sitä huuliltani varmasti puoli puikkoa.

Päivä 2. Pitäydyn turvallisissa nude-sävyissä ja valitsen Tom Fordin punan sävyssä Pink Dusk. Ostin sen kerran Pariisin-matkalla, kun ranskatarhuumassa päätin taas kerran alkaa naiseksi, joka käyttää huulipunaa. Nyt olen nainen, joka lisää huulipunaa puolen tunnin välein.  Alkuiltapäivään mennessä olen lisännyt huulipunaa varmasti seitsemän kertaa. Miten te muut sen teette?! Lopulta unohdan koko huulipunan olemassaolon. Kaivan sen seuraavan kerran laukusta illalla. Ai niin, tämäkin. Vaatii hyvää muistia ja taskupeiliä olla nainen, joka käyttää huulipunaa.

Päivä 3. Selvittelen netistä, miten huulipunan saa kestämään pidempään. Pitkäkestoisin koostumus on kuulemma nestemäisissä punissa, jotka kuivuvat mattapintaisiksi. Kaivelen kaapistani Jeffree Star Cosmeticsin nestemäisen mattapunan sävyssä Mannequin – vaikka en ole nainen, joka käyttää huulipunaa, minulla ei ole koskaan ollut haasteita olla nainen, joka ostaa huulipunia. Mannequin kestää huulilla hyvin – siitä on pienet rippeet jäljellä jopa sen jälkeen, kun olen syönyt erittäin kermavaahtoisen laskiaispullan.

Päivä 4. Oho, unohdan käyttää huulipunaa.

Päivä 5. Mattapunissa on yksi huono puoli – ne paljastavat huulista kaikenlaiset juonteet ja kuivat kohdat. Opin netin kauneusguruilta, että huulet kannattaa aina kuoria kevyesti joko sokerilla tai pehmeällä hammasharjalla juuri ennen punan lisäystä. Väliin vielä ohut kerros huulirasvaa, ja meininki on huomattavasti parempi. En siltikään vieläkään tunne oloani kotoisaksi huulipunassa – eikä Jeffree Starin kehuttu puna imartele minua tippaakaan. Testaan myös toista mattapunaa, NYXin Bedtime Flirtiä – ja sama homma. Siinä missä kuvissa nudepunat näyttävät muiden huulilla ihanan eteerisen puuteriselta, omillani ne näyttävät samanväriseltä kuin käsilaukun pohjalle unohtunut rusina. Tätä tapahtuu lähes kaikkien nude-punien kanssa: ne näyttävät huulillani aina todella tummilta, jopa harmahtavilta tai violeteilta. Peilikuvani näyttää vähän siltä, että pärjäisin ihan ok ruumishuoneen missikisoissa.

Google auttaa, jälleen kerran. Kauneusfriikkien keskustelupalstalta selviää, että minulla on oliiviin taittuva pigmentti. Se saa huulipunat käyttäytymään omituisesti. No niin! Tämä selittää sen, miksi huulipunat näyttävät aina paremmilta ystävilläni kuin minulla – ja miksi petyn melkein joka kerta, kun kämmenselällä täydellinen sävy näyttääkin huulilla aivan erilaiselta. Oliivi-ihoiset siskot lohduttavat: meille kaikille on imarteleva puna, meikäläisille sen löytäminen vain vaatii enemmän hutiostoksia kuin muille.

Päivä 6. Ymmärrettyäni oliivi-ihoni haasteet suhtaudun huulipunakokeiluuni uudenlaisella innolla. Marssin MACin tiskille ja ostan kirkkaan korallisen punan nimeltä Razzledazzler – sävymaailmaltaan jotain ihan muuta kuin mitä olen tähän asti yrittänyt käyttää. Ja kuulkaa: tapahtuu ihme! Väsähtänyt peilikuvani kirkastuu. Tunnen oloni nätiksi enkä yhtään oudoksi. Muistan lisätä huuilpunaa päivän mittaan, koska olen siitä niin innoissani. Illalla kotona teen päätelmän: nude-huulipunat eivät ole minun juttuni, koralliset ja oranssit sävyt ovat. Ajatella – mukavuusalue ei ehkä olekaan aina se turvallisin ja neutraalein.

Päivä 7. Suunnitelmissani oli huulipunaviikon loppuhuipennus: ilmaantuisin erään vaatemerkin kemuihin paloauton punaisissa huulissa, voittaisin huulipunakammoni ja keräilisin oikealta ja vasemmalta kehuja rohkeista huulistani. Todellisuudessa herään aamulla kuumeessa ja naama turvonneena. Päätän silti viedä viikon kunnialla loppuun ja sudin Diorin räiskyvän punaista sävyä Red Smile kuumeesta nahkean yöpaitani seuraksi. Väri tuntuu itse asiassa yllättävän luontevalta – ehkä koska se taittuu oranssiin. Voisin hyvin kuvitella käyttäväni paloautonpunaista huulipunaa myös muuten kuin kotona kuumeessa.

Lopulta ainoa, joka näkee huulipunani on Wolt-kuski, joka tuo sairastupaani keittoa. Hän ei hätkähdäkään, kun avaan oven glamour-huulissani, teetahraisissa pyjamahousuissa ja aamutakissa, mikä saa minut miettimään, mitä kaikkea muuta kuskit työssään oikein näkevät.

Huulipunan käyttäminen flunssassa osoittautuu turhan hankalaksi, sillä aina niistäessäni nenäni sotken samalla punan pitkin kasvoja. Päätän lopettaa kokeeni tähän.

Tämän opin: huulipuna on todellakin halpa asuste, jolla saa koko olemuksen muutettua hetkessä (sekä hyvässä että pahassa).

Huulipunan levittämisestä tulee ihana fiilis. Kuin olisi jonkin aiemmin salaiseksi jääneen naiseuden linnakkeen ytimessä.

Ei ole vääränmallisia suita tai kasvoja, ei ole edes väärän värisiä huulipunia, on vain huonoja yhdistelmiä. Oikean löytämiseen menee aikaa – nyt olen ekaa kertaa elämässäni oikeilla jäljillä, koska ymmärrän ihonsävyni tuomat haasteet.

En tiedä, tuleeko minusta ikinä Naista, Joka Käyttää Huulipunaa. Mutta tämän viikon jälkeen uskoisin, että minusta tulee nainen, joka käyttää huulipunaa aina välillä.

Teksti: Eeva Kolu
Copyright © 2017 2017. All rights reserved.
Proudly powered by 2017. Theme 2017 made by FitWP.