Kuusi kuukautta ilman kotia

Eeva Kolu

Löysin tulevan kotini. Kodin isolla K:lla. Asunnon, joka kuiskasi korvaani täällä kaikki vihdoin alkaa. 

Se oli toukokuussa. Rakkaani on nimittäin vaikeasti saavutettavaa sorttia. Olen siitä asti odottanut sitä päivää, kun saan avata oven ja huutaa: HONEY I’M HOME! Lisäjännityksensä (ja ollaan nyt rehellisiä: stressinsä) kuvioon toi se, etten tarkalleen tiennyt milloin tämä päivä koittaisi. Ensi viikolla? Kahden kuukauden päästä? Ainoa varma tieto oli, että viimeistään joulukuussa.

Joten kesällä pakkasin omaisuuteni ystäväni häkkivarastoon ja matkalaukkuun vaatteet, joita saattaisin tarvita: bikinit, hellemekon, villapaidan, toppatakin. Kaikkia niitä on tarvittu. Uusi kotini on nimittäin antanut minun odottaa itseään nyt reilu kuusi kuukautta.

Sen ajan olen asustellut enimmäkseen äitini luona, vähän myös kavereiden kämpillä ja reissun päällä.

Olen ollut aina vähän juureton, sitoutumiskammoinen, valmiina lähtöön koska vain. Siksi kuvittelin, että väliaikainen kodittomuuskin olisi helppo nakki. Heh! Taaspa tuli todistettua, että sitähän voi ihminen luulla kaikenlaista.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen ymmärtänyt uudella tavalla kodin merkityksen. Koti ei ole vain paikka, jossa eletään elämää, vaan paikka, jossa toivutaan elämästä. Minuun on tänä vuonna osunut melkoisia iskuja niin ihmissuhteissa kuin työelämässäkin. Kun ei ole omaa tilaa toipua väsyttävästä työputkesta, raivota tai surra, kaikki alkaa kertyä harteille, kerros kerrokselta. Ennen pitkää taakka alkaa painaa.  Kun ei ole omia rutiineja tuomassa turvaa sekavissa tilanteissa, elämä muuttuu äkkiä kaaokseksi ja lähtee hallinnasta. Juuri siltä minusta on viime kuukaudet tuntunut – että joku on kaapannut elämäni ja minä vain katson avuttomana vieressä.

(Tilanteeni on varmasti näkynyt myös täällä Uudessa Muusassa. Pääni ei ole ihan terässä. Kuten Virginia Woolfkin totesi, kirjoittaakseen nainen tarvitsee oman huoneen.)

Tämä kaikki on saanut minut miettimään kotia enemmän kuin koskaan ennen – enkä nyt puhu siitä, millaiset sohvatyynyt aion hankkia (vaikka mietin toki sitäkin, joka päivä). Tiedän olevani valtavan onnekas, koska toisin kuin miljoonat muut, olen koditon väliaikaisesti ja omien valintojeni johdosta – ja minulla on aina ollut paikka, jonne mennä. (Kiitos äiti!) Viimeiset kuukaudet ovat myös alkaneet uudella tavalla herättää minussa pyhää vihaa perheväkivaltaa kohtaan. On väärin, että kenenkään, jolla on koti, pitää pelätä siellä.

Kuusi kuukautta ilman kotia on kirkastanut käsitykseni siitä, mikä minulle on koti: se on ympäristö, jonka saan rakentaa tukemaan juuri minun hyvinvointiani. Tukikohta, josta ponnistan kohti muita unelmiani ja jonne saan juosta häntä koipien välissä turvaan, kun tulee takkiin. Pieni kolkka isossa maailmassa, jonka perimmäinen tarkoitus on pitää minut suojassa, varmistaa, että minulla on hyvä olla. Tämän aion pitää mielessäni, kun alan rakentaa kotiani… jonne muuten pääsen vihdoin muuttamaan tällä viikolla. Halleluja!

Alkuperäinen ajatukseni oli remontoida uusi kotini ennen kuin muutan sinne. Viime viikolla päätin, että fuck the remppa. Haluan vain kantaa kamani sisään ja saada elämäni takaisin, katsoa mikä on vielä pelastettavissa ja mitä alan rakentaa alusta asti uudestaan.

Tällä hetkellä ei kiinnosta täydellinen koti, vaan ihan vain koti.

Teksti ja kuva: Eeva Kolu

 

Copyright © 2017 2017. All rights reserved.
Proudly powered by 2017. Theme 2017 made by FitWP.