Hyvää tekevät trillerit

Jenna Kämäräinen

Ystäväni ihmettelee usein, miksi katson kauhistuttavia elokuvia. Vastaus on helppo: Hyvinvointini vuoksi. Ihmisen on yksinkertaisesti hyvä säikähtää säännöllisesti.

Muuten meille käy niin kuin hevosille, jotka ovat elävät koko elämänsä rauhallisessa tallissa. Silloin ei tarvita kuin pieni ärsyke, ohi ajava auto tai yllättävä palaverikutsu, joka suistaa meidät hermoraunioina pois tieltä. Jotta turhilta, suurilta stressitiloilta vältytyttäisiin, on hyvä säikäytellä itseään vähän väliä.

Luulitteko, että keksin tämän ihan itse? No enpä tietenkään. Tämänkin asian opin psykoterapeutti Kari Ketoselta. Hän ehdotti stressioireisiini kalliokiipeilyä. Minä valitsin psykologiset trillerit. Tässä niistä jännittävimmät, eli terveellisimmät:

Täydellinen murha (1998)

Suurin heikkouteni ovat 90-luvulla tehdyt psykologiset trillerit, joissa paha piileksii lähellä, ihan naapuripiirissä tai useimmiten omien seinien sisällä. Tämä Gwyneth Paltrown kaunistama pätkä on juuri sellainen elokuva. Parasta näissä leffoissa on niiden hyvinvointia edistävien ominaisuuksien lisäksi tietysti tämä: naispääosan näyttelijät ovat aina harvinaisen tyylikkäitä ja yllättävän sisukkaita, kun sille päälle sattuvat. (Kurkkaa myös Julia Robertsin Vihollinen vuoteessani.) 

Salaisuus pinnan alla (2000)

Tässä elokuvassa on kaikki lempikarkkini yhdessä pussissa: näyttelijä Michelle Pfeiffer, ysärimalli Amber Valletta, silkkiyöppärit, omakotitalo järven rannalla ja suuri salaisuus. Koska voin, katson tämän leffan ainakin pari kertaa vuodessa. Jos kuulette juttuja naisesta, joka katselee Onnibussissa kauhuelokuvia ja kiljuu, asialla ovat minä ja tämä lempielokuvani. (Veden äärellä ollaan myös elokuvassa Kaksoismurha.)

Black Swan (2010)

Tämän leffan terveellisyydestä en mene takuuseen. Kävi nimittäin niin, että kävin katsomassa tämän yksin pressinäytöksessä ja melkein pyörryin. Olin justiinsa nähnyt ihan hirveästi vaivaa yhden ison projektin eteen. Pinnistellyt, valvonut, kivunnut ja kilpaillut. Sitten katsoin tämän elokuvan ja ymmärsin vihdoin, miksei perfektionismi ole hyve. Varoitus: tämän leffan aikana itseensä kyllästynyt ylisuorittaja hikoilee vähintäänkin litran verran. (Ylisuorittamisen äärellä ollaan myös elokuvassa Gone Girl.)

Dream House (2011)

Ajattelin, ettei kymmeneen vuoteen ole tehty hyvää klassista jännäriä. Sitten katsoin tämän Daniel Craigin tähdittämän elokuvan. On perheidylli ja sitä uhkaava ulkopuolinen pahis, on pelottava menneisyys ja kaiken päälaelleen keikauttava käänne. Tosin yksi iso miinus näissä 2010-luvun trillereissä on: Useimmat niistä sijoittuvat unelmien omakotitaloihin. Sellaisen homman olen huomannut, että näiden leffailtojen jälkeen ei juuri tee mieli lähteä asuntokaupoille. (Harvinaisen kiinnostava käänne ja melko kaunis koti nähdään myös uudehkossa elokuvassa Nainen junassa.)

Teksti: Jenna Kämäräinen
Kuva: leffayhtiö
Copyright © 2017 2017. All rights reserved.
Proudly powered by 2017. Theme 2017 made by FitWP.