Kiitos liikakiloista

Jenna Kämäräinen

“Oho, onpa Jenna laihtunut. Ihan niin kuin se olis vaan pissannu kaikki ne kilot pois!”, totesi yhteinen tuttumme Eevalle pari vuotta sitten, kun olin kadottanut ylimääräisiä kiloja. Kaksitoista kiloa parissa kuukaudessa, jos ollaan ihan tarkkoja.

Ja tosiaan, ne olivat kadonneet aika yllättäen. En ollut karpannut tai juossut tai tehnyt mitään ihmeellistä. Olin ainoastaan ollut kesälomalla. Olin kruisallut pitkin Italian rannikkoa, syönyt pastaa, juonut vettä ja viiniä, venytellyt, uinut, nukkunut päikkäreitä. Ja ollut harvinaisen onnellinen. Se näkyi ja tuntui heti.

Kehoni ei ole ollenkaan samanlainen kuin mieleni. Mieleni joustaa suorituspaineiden ja muiden ihmisten toiveiden ja tarpeiden alla. Se pyrkii miellyttämään ja mukautumaan. Heikoimmillaan se on sellainen helposti tönittävä tyyppi, joka ottaa tehtävälistalleen paskimmat työnakit, kuten mökkihuussin tyhjennyksen.

Kehoni on aivan toista maata. Kehoni yli ei kävellä. Se sanoo suoraan, kun sillä menee hermo. Jos en ota sitä huomioon, se antaa heti palautetta, kovaäänisesti. Se marisee, kunnes kuuntelen, heittäytyy hankalaksi, jos mikään muu ei auta.

Joitakin vuosia sitten lopetin kaikki harrastukset ja ystävien tapaamisen arkena. Korvasin ne iltatöillä. Kehoni veti herneet nenään ja alkoi riehua. Ensin tulivat migreenikohtaukset. Sitten oli atopian vuoro: silmänympärykseni muurautuivat kiinni ja käsien ja jalkojen taipeet tulehtuivat. “Thanks dude! Viesti meni perille!”, sanoin ja aloitin joogan ja säännöllisen syömisen ja nukkumisen.

Meni vuosi, puolitoista. Olin taas intensiivisen projektin kimpussa. Kehoni oli ilmeisesti katkeroitunut viime kierroksesta, koska nyt se otti kovat aseet käyttöön heti. Sen vittuilu loppui vasta, kun muutin elämäntyylini melko lailla täysin. “Oletko nyt tyytyväinen?”, kysyin. Se hyrisi mielissään. Pudotti vastapalveluksena kelkasta muutaman kilon, laittoi ihoni hehkumaan ja tukkani kasvamaan ennätysnopeudella.

Teininä toivoin yli kaiken, että kehoni olisi ollut samanlainen kuin parhaalla ystävälläni. Unelmoin, että olisin hänen laillaan voinut syödä paljon suklaata ja sipsejä ja pysyä silti laihana ja sileäihoisena. Nyt aikuisena olen helkkarin kiitollinen siitä, etten voi syödä mitä vain lihoamatta.

Useimpina päivinä ärsyynnyn paisuneista reisistäni ja turvonneesta mahastani. Mutta ärsytyksen, pettymyksen ja häpeän alla on kiitollisuus. Kirkkaimpina hetkinäni olen oikeasti kiitollinen jokaisesta liikakilostani.

Niiden ansiosta tulen ajatelleeksi sitä, mitä syön ja juon. Ne muistuttavat, että olen taas keskittynyt töihin ja ohittanut tanssitunnit ja yin-joogan. Ylimääräiset kilot saavat minut muuttamaan tapojani, elämään jatkossa terveellisemmin. Paradoksaalista mutta totta: ne varmistavat, että pysyn tulevaisuudessa terveenä.

Teksti: Jenna Kämäräinen
Kuva: Eeva Kolu
Copyright © 2017 2017. All rights reserved.
Proudly powered by 2017. Theme 2017 made by FitWP.