Näkemisen elämänmullistava taika

Jenna Kämäräinen

 Kaupallinen yhteistyö, Silmäasema

”Kaiken. Se on muuttanut melkeinpä kaiken elopainosta itsetuntoon”, vastaan, kun tutut utelevat, miten silmien laserleikkaus on vaikuttanut elämääni.

Laserleikkaustani koskevat kyselytunnit eivät tunnu puuduttavilta. Päinvastoin, haluaisin kiivetä katolle ja julistaa koko maailmalle, mitä kaikkea laserleikkaus on minulle antanut, paremman näön lisäksi, tietenkin.

En jaksa kiivetä katolle, koska kuulette kaiken tarvittavan tässä näin, turvallisesti tietokoneen ääressä. Siispä, tässä ne ovat, olennaisimmat asiat, jotka seurasivat silmien laserleikkausta:

Sain näkymättömyyden supervoiman. Kun olen kävellyt laserleikkauksen jälkeen kaupungilla, olen tuntenut olevani Harry Potterin näkymättömyysviitan alla.

Kuljen naapureiden, työtuttujen ja ystävien ohi, ja heistä puolet jatkaa matkaa moikkaamatta. Ilmekään ei värähdä eikä askel hidastu, sillä minusta on tullut heille näkymätön. Se ei ole mikään ihme. Isot silmälasit ovat olleet vuosikausia tavaramerkkini, se juttu, josta minut tunnistaa kadulla, kuntosalin pukkarissa ja työpaikan käytävillä.

Nyt, kun laseja ei ole, introvertti sisälläni iloitsee. Voin liikkua läpi kaupungin ilman lukuisia pakollisia pysähdyksiä, joiden sisältö on aina se sama: ”Mitä sulle kuuluu? Mihin oot menossa?”

Tietenkin teen itseni useimmiten näkyväksi riemukkaalla moikkauksella tai suureleisesti heiluttaen. Mutta silloin tällöin en tee mitään. Kävelen vain muina naisina ohi ja leikin kuvitteellista leffahahmoa, upeaa sankaritarta, joka on todistajansuojeluohjelmassa ja heitetty Jenkeistä tuntemattomaan maahan Pohjolassa.

Pääsin liikkeelle. Tanssiminen oli yksi niistä järki- ja tunnesyistä, joiden vuoksi hakeuduin laserleikkaukseen. Lasit rajoittivat joraamistani, ja se, joka tulee minun tanssimisen välille, saa lähteä. Nyt, kun lasit eivät enää keiku hikisellä nenälläni, pystyn vihdoin pomppimaan, pyörimään ja venymään tanssi- ja joogatunneilla mieleni ja kehoni kyllyydestä. Olen pitkän ajan jälkeen löytänyt itsestäni hikiliikkujan ja se tuntuu kahdella sanalla sanottuna helkkarin hyvältä.

Minusta tuli vapaa. Optikkoliikkeissä silmälasit näyttävät parhaat puolensa: niiden linssit ja kehykset suorastaan hohtavat uutukaisina ja puhtaina. Arjessa odottaa toinen totuus. Ripsari päätyy silmistä linsseihin, kuivasampoo ja lakka tekevät sangoista tahmeat. Rakkaan nenä osuu halauksessa linssiin ja jättää siihen rasvaläikän. Jos haluaa pitää silmälasien kanssa näkyvyyden kirkkaana, laseja pitää putsata monta kertaa päivässä.

Vaikka rakastan edelleen isoja pokia, voin sydämestäni julistaa, että minulla ei ole vähääkään ikävä putsaripulloa ja -rättiä, joita neuroottinen silmälasien puhdistaja joutuu roudaamaan käsilaukussaan. Nyt saan vihdoin olla yksi niistä rillittömistä tyypeistä, joiden ei tarvitse juhlissa vähän väliä vetäytyä vessaan pyyhkimään likaa pois linsseistä.

Löysin oman suuntani. Silmälasipäisenä näin ihan hyvin ratikkapysäkin tai lähimmän roskiksen, johon saatoin dumpata eväspatukan kääreet. Mutta vaikka näin, en aina uskonut näkemääni. Jos kaveri oli tarpeeksi päättäväinen suunnasta, seurasin häntä, vaikka mielessäni epäilin, että olimme eksymässä.

Nyt näen kiinnostavat uudet kaupat, lähimmän bussipysäkin ja kaahaavan taksin kaukaa. Vihdoin teen sen myös tiettäväksi ja ohjaan mukanani kulkevan joukon turvallisesti perille. Laserleikkauksen ansiosta olen oppinut, että minulla ei ole huono suuntavaisto, vaan toisinaan liian vähän luottoa omaan näkööni.

Tulin näkyväksi ja pudotin painoa. Tuttuni kävi vuosia sitten laserleikkauksessa ja puhkesi sen jälkeen kukkaan. Hän muutti tukkansa, tyylinsä ja alkoi kävellä suorempana ja seesteisempänä. Tiedän, ettei Suomessa ole tapana sanoa tällaista, mutta sanon sen silti: koen ja näen, että minulle on käymässä samoin.

Laserleikkauksen ansiosta näen ihmiset todella tarkasti. Samalla tajuan, että hekin näkevät minut. Okei, saman tajusin varmasti jo taaperona, mutta havainto tuntuu edelleen ajankohtaiselta. Vasta nyt, kun oma näkökenttäni on täysin kirkas, tajuan, että muut ovat nähneet näin hyvin aina, myös silloin, kun minä en nähnyt.

Jostakin syystä juuri nyt, 31-vuoden kypsähkössä iässä, tuntuu tärkeältä huomata, että mitä tahansa teenkin, minut nähdään ja se on ok. Silloin, kun olen hyvissä aamufiiliksissä ja valinnut oikein onnistuneen asun, mutta myös silloin, kun huono päivä vetää hartiat lysyyn ja vatsan kipeäksi.

Vatsastani puheen ollen: se on pienentynyt. Painonpudotus ei ole yksi laserleikkauksen myyntilupauksista. Mutta todetaan tässä nyt sekin, että olen laihtunut leikkauksen jälkeen pari vaatekokoa. Kuntosalille palaaminen on yksi muttei ainoa syy siihen.

Kun olen nähnyt itseni kunnolla edestä ja takaa, sovarin peileissä ja kaupungilla näyteikkunoiden heijastuksissa, olen tullut tietoiseksi itsestäni ja kehostani ja alkanut panostaa ulkonäkööni pikkuisen aiempaa enemmän. Olen meikannut rauhassa ja silittänyt aamulla asuni, jos se on rypyssä. Laittautuminen ei ole tuntunut pakkopullalta, vaan sopivan meditatiiviselta puuhalta, joka ankkuroi kaltaiseni yliajattelijan ja mieleensä kietoutujan arkeen ja käsillä olevaan hetkeen.

Aikamoisia muutoksia, eikö? Parasta tässä on se, että en edes liioitele. Samanlaista henkistä ja fyysistä kirkastumista olen nähnyt lähinnä vastarakastuneilla ja tutuilla, jotka ovat olleet sapattivapaalla, hankkineet unelmien kesäasunnon tai käyneet henkistymässä auringon alla Esa Saarisen Pafos-leirillä.

Minä en ole tehnyt niistä mitään, mutta koen käyneeni laserleikkauksen ansiosta läpi samanmoisen muutoksen, näkymättömän aikuistumisriitin. Tarkka näkö työnsi minut kevyesti eteenpäin, hyvään kierteeseen. Jätin taakseni kasan silmälaseja ja sain tilalle paitsi aiempaa paremman näön myös selvemmän näkemyksen itsestäni.

Mitä pidemmälle ja pidempään katson, sitä vahvemmin kuulen oman ääneni ja tunnistan aidon itseni. Hitaasti mutta varmasti rillien takana piileskelevä pikku tyttö kasvaa ja tekee tilaa aikuiselle naiselle.

Se nainen on melkoinen töllääjä, avoin tyyppi, joka katselee muita uteliaasti ja uskaltaa itsekin tulla nähdyksi. Se tyyppi on löytänyt itsensä peilikuvastaan, muttei ole jäänyt siihen kiinni. Juuri siksi, että se on jo löytänyt itsensä, se osaa keskittyä olennaiseen ja nostaa katseensa omasta navastaan toisaalle: muihin ihmisiin ja maailmoihin, jotka ovat olleet ja tulevat aina olemaan näkemisen arvoisia.

Kyllä, laserleikkaus on muuttanut ilahduttavasti peilikuvaani. Mutta olennaisin muutos on tapahtunut maailmankuvassani. Tänä pelkojen ja epävarmuuksien aikana sanoitan sen näin:

Mitä tarkemmin näen maailman ja meidät ihmiset siinä,
sitä enemmän pidän näkemästäni.

Miten laserleikkauksessa käytännössä tapahtuu? Sattuuko se? Paljonko se maksaa? Lue lisää. >>

 

Teksti: Jenna Kämäräinen
 Kuva: Eeva Kolu

 

 

Copyright © 2017 2017. All rights reserved.
Proudly powered by 2017. Theme 2017 made by FitWP.